Tohtori Clement Molloch on paha, ilkeä, sadistinen, väkivaltainen ja omatunnoton kiduttaja, joka sulloo irtopäitä uhriensa vatsoihin, naulaa kiveksiä kiinni pöytään ja alistaa ihmisiä pakottamalla nämä syömään omaa ulostettaan (näitä tapauksia ei sentään näytetä katsojalle). Mutta Molloch tekee virheen kiduttaessaan hengiltä erään lehtimiehen, sillä tällä reportterilla sattui olemaan eräs vanha ystävä, Holland, entinen palkkamurhaaja, joka lataa aseensa vielä kerran ja lähtee kostoreissulle.
Kovin tyypillinen ja yllätyksetön on tämänkin Bronson-leffan juoni, mutta se ei häiritse, sillä ukon fanithan tietävät, että Bronson on vahvimmillaan juuri silloin, kun hänellä on henkilökohtainen syy ladata roistot täyteen lyijyä. Tällöin Bronsonin viha on, huonommissakin teoksissa, niin käsinkosketeltavaa, ja herättää katsojassa sellaista pelonsekaista kunnioitusta, että katselukokemus ei hetkessä unohdu. Jos Charles taas pistetään pahiksien perään ilman, että hänellä olisi jonkinlaista sidettä nilkkeihin joita hän lahtaa, ei tuloksena ole samanlaista verilöylyä, eikä ollenkaan sellaista fiilistä ja sydäntä, kuin miehen parhaissa teoksissa. Ja kuten nähty on, niin sodan aloittamiseksi riittää vaikka melonisadon tärveleminen. Bronsonille ei veettuilla.
Jep, The Evil That Men Dolla on kaikki edellytykset olla hieno Bronson-filmi ja rankka kostotarina, mutta sitä voisi verrata vaikkapa juoksukilpailuun. Se on kuin kovatasoinen kilpailija, joka haastaa ennakkosuosikin varteenotettavasti, mutta lentävän alun jälkeen horjahtaa, menettää rytminsä ja tappelee itsensä maaliin kolmantena tai neljäntenä. Lopputulos on hyvä, mutta pienoinen pettymys ja parempaankin olisi pystytty. Filmin heikkouksia ovat ajoittainen pitkäveteisyys ja toiminnan vähyys (jep, Bronson-elokuvaltahan ei juuri muuta vaadita kuin brutaalia väkivaltaa ja hilpeää menoa, joita ne useinmiten tarjoavatkin), ja vaikka satunnaisissa actionkohtauksissa onkin ytyä kuin Hiroshiman pommissa ja Bronson näyttää siltä, että haluaisi jatkuvasti vapauttaa Helvetin (jonka hän pääsikin tekemään vuotta myöhemmin Death Wish III:ssa), voidaan leffan jonkinasteisesta löysyydestä syyttää tuotantoporrasta ja ohjaajaa.
J. Lee Thompson, joka myöhemmin astui Michael Winnerin suuriin saappaisiin ja ohjasi uransa parhaan elokuvan, Death Wish IV:n, sortuu jälleen helmasyntiinsä, ja rakentelee mielenkiintoa ja jännitystä loputtomiin saakka. Tapahtumia saadaan odottaa ja odottaa, ja lopuksi kaikki onkin sitten ohi aika pirun nopeasti. Lisäksi filkka on niitä harvoja kasaripätkiä, jotka Bronson teki Cannon Groupsin ulkopuolella, poissa Menahem Golanin ja Yoram Globuksen, kasariactionin kummisetien, valvovien silmien alta. Emme voi kuin herkutella ajatuksella, minkälainen kultakimpale näin mahtavat lähtökohdat omaava ralli olisi, mikäli siitä Cannon olisi tuottanut sen, ja ohjaajana häärinyt vaikkapa Michael Winner.
Mutta se varoittelemisesta, ja todettakoon nyt, että The Evil That Men Do on ihan oikeasti aika hyvä leffa. Kun toimintaa on, se on loistavaa (vaikka bodycountti jää tusinan paikkeille, jokainen tappo on tärkeä osa filmin taiteellista kokonaisuutta ja suorastaan herkullisen rankkaa katsottavaa) ja Bronson vetää jälleen aivan nappisuorituksen. Jo noilla ansioilla saadaan aikaan hyvä elokuva, ja kun vielä todetaan, että Thompson kasaa loppukliimaksin oikein maukkaasti, pelaa kameroilla hyvin eikä elokuvaa ole pilattu turhilla sivujuonilla vaan paketti pysyy tiukasti kasassa, niin voidaan puhua keskivertoa paremmasta kasaritrilleristä, jota suositellaan Bronson-fanien saunailtoihin ja muihin vastaaviin tapahtumiin. Charlien heikoimpia filmejä, mutta varsin viihdyttävä ja palkitseva roskaleffa silti.
