Kinjiteä voisi pitää jonkinlaisena virstanpylväänä kaikkien aikojen kovimman toimintasankarin (vielä kerran, Clint Eastwood ei ole toimintasankari), Charles Bronsonin uralla. Tämä siksi, että Kinjite on viimeinen elokuva, jonka Bronson teki luotto-ohjaajansa J. Lee Thompsonin kanssa (njuu, kyseessä on myös J. Lee Thompsonin uran viimeinen filmi). Kinjite on myös viimeinen elokuva, jonka Bronson teki israelilaisten tuottajalegendojen, Menahem Golanin ja Yoram Globuksen pyörittämälle Cannon Groupsille, ja Bronsonin viimeinen kasarielokuva.
Ja monella tapaa Kinjite onkin komea lopetus noille, useita brutaaleja, viihdyttäviä ja kulttiasemaan nousseita roska-actionklassikkoja tuottaneille yhteistöille sekä kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle. Thompsonin ja Bronsonin edellinen yhteinen filmi, myös Cannonille filmattu Messenger of Death, epäonnistui surkeasti, mutta vuotta myöhemmin tiimi nousi kuopasta ja näytti osaamistaan. Kinjite – Kielletty kohde on Bronson-leffana loistava, välistä jopa iljettävä, ja mukavasti toimintaa sisältävä poliisitrilleri.
Heti alussa tehdään selväksi, mikä on homman nimi; Bronson rankaisee pedofiiliä dildolla (kyllä, ihan oikeasti), ja lähtee jahtaamaan lapsia kauppaavaa parittajaa. Vaikka ei heti siltä kuulostakaan, Kinjiten juoni on oikeastaan monitasoisempi ja käsikirjoitus parempi, kuin useiden vastaavien filmien. Charleksen hahmon ylisuojelevaisuus isänä, rotuennakkoluulot ja suorastaan hirvittävän ironisesti nuorista tytöistä itsekin fantasioivan japanilaismiehen halujen kääntyminen miestä itseään vastaan luovat tarinaan lisäjännitystä ja pitävät mielenkiinnon yllä koko ajan.
Ja Bronson on tulessa! 1980-luvun halpisactioneiden hienous piili siinä, että filmintekijät todella uskoivat asiaansa, ja elokuvat tehtiin sydämellä, elokuvina. Varsinkin juuri Charles Bronson osoittaa melkeinpä jokaisessa elokuvassaan sellaista päättäväisyyttä, rajuutta ja karuutta, että melkein pelottaa. Mies oli Kinjiten valmistuessa jo harmaantunut, ja kunnioitettavassa 68:n vuoden iässä, mutta vanhuutta ei edes huomaa rujonnäköisen, kaikkensa antavan ja koko sydämellään riehuvan kivikasvon esiintyessä. Muutkaan näyttelijät eivät ole niin puunaamaisia kuin Cannon-leffoissa yleensä (lukuunottamatta suorastaan hauskaa Amy Hathawayta, jonka “Some pervert just touched my holiest of holies!”-huudahdus on niin epäuskottava ja naurettava, että repliikistä muodostuu samantien lentävä lause), ja J. Lee Thompson on onnistunut pitämään paketin kasassa taitavasti.
Paha Kinjitestä on pahaa mennä sanomaan. Kyseessä on täysiverinen Bronson-klassikko, aitoa Golan-Globus-laatua ja mukavan brutaali kyttäfilmi kultaiselta kahdeksankymmentäluvulta. Mahtavaa!
