Tasselit pyörivät nänneissä, rehevä nainen keikuttaa vartaloaan valokeilassa ja yleisö taputtaa. Sitä on burleski karkeasti tiivistettynä yhteen lauseeseen. Tällaisesta esityksestä käynnistyy myös Kiertue. Se, miten tuota esitystä kuvataan, tiivistää hyvin koko elokuvan sisällön: uhkeasta tanssijattaresta näkyy hädin tuskin muuta kuin selkäpuoli ja varmaankin upeasta esityksestä vilautetaan vain muutama sekunti, jonka jälkeen kadotaan kulissien taakse.
Kiertueen käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja miespääosasta vastaa ranskalainen Mathieu Amalric. Käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaaminen tarkoittaa tässä sitä, että Amalric on kiertänyt Ranskaa amerikkalaisten burleskitähtien kanssa ja koonnut osittain improvisoidusta materiaalista noin parituntisen elokuvan. Kivaa on varmaan ollut ja yllättävän hyvin Kiertue näyttää pysyvän koossa lähtökohtaansa nähden, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvin. Missään vaiheessa Amalric ei pääse (tai ei edes halua päästä) kiertueensa naisten iholle ja pitkäripsisten naamioiden taakse. Se voisi olla mielenkiintoisempaa kuin Amalricin esittämän sutenöörimäisen manageri Zandin työ- ja perhesuhdesotkujen vatvominen. Niitä nimittäin Kiertue retostelee uupumiseen asti. Ihanien tyttöjen esitykset ja mukanaolo ovat vain kulissia Amalricin itseriittoiselle mutta keskinkertaiselle performanssille Zandina.
Se vähä, mitä Mimi Le Meauxista, Dirty Martinista, Kitten on the Keysistä ja Julie Atlas Muzista kollegoineen Kiertueen lavakohtauksissa vilahtaa, on herkkua joka hetki. He sanovat ilmaisevansa itseään naisina ja valovoimaisesti tämä joukko sen tekeekin. He ovat kuin kissoja, jotka leikkivät yleisön edessä, mutta nämä misut eivät anna pallottelemansa lankakerän purkaantua koskaan siihen pisteeseen, jossa se kadottaisi kauniin muotonsa ja hauskuutensa.
Amalric on ehkä yrittänyt kanavoida Kiertueessa sellaisia taiteilijoita kuin Federico Fellini, Jim Jarmusch ja Emir Kusturica. Irina Palmin (2007) hämäriä pornoluolia mutta myös muoti-ikoni Coco Chanelista kertonutta Coco avant Chanelia (2009) kuvannut Christophe Beaucarne on ikuistanut burleskikuningattaret glamoureina kaunottarina kuin Fellinin La Dolce Vitan (1960) kuvauksesta vastannut Otello Martelli. Mutta Amalric antaa elokuvansa luisua liikaa omalla painollaan, jotta sen hahmoista tai tarinasta kasvaisi yhtä vahvoja ja puhuttelevia kuin kenenkään muun mainitsemani ohjaajan elokuvissa. Ei tämä ole omat vahvat lavapersoonansa omaavien burleskitähtien kohdalla iso murhe, sillä juuri nämä lavapersoonat riittävät pitämään heikompaakin elokuvaa pystyssä. Silloin kun Amalric kuitenkin on elokuvalleen jotain suuntaa halunnut luoda, hän on päättänyt tehdä sen egoistisen ja Fritz-sarjakuvakissaa muistuttavan managerihahmonsa johdolla. Ja koska Zand on roskaa kaikissa roskan muodoissa, Amalric onnistuu näin vain pilaamaan elokuvansa.
