Hieno asia ruotsalaisissa elokuvissa, jotka ottavat rohkeasti kantaa yhteiskunnallisiin kipupisteisiin, on niiden soveltaminen Suomeen yhteisen pohjoismaisen taustan kautta. Kun esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin Uusi ihminen tai Miehet jotka vihaavat naisia ravistelevat lintukodon kulisseja, on helppo siirtää niissä käsiteltyjä teemoja, kuten pakkosterilisaatiota ja naisten seksuaalista hyväksikäyttöä, myös suomalaiseen kontekstiin maidemme samankaltaisuuden vuoksi. Edellä mainittujen tai Call Girlin kaltaisten elokuvien parissa harmittaakin uskomattoman paljon, että suomalaisessa elokuvateollisuudessa ei esiinny vastaavia teemoja tai niiden taidokasta käsittelyä – ohimennen mainittuna joukkoon voi lisätä myös norjalaisen Kautokeinon kapinan, joka antoi puheenvuoron saamelaisasialle.
Call Girl lisää rakenteellisen korruption eli niin sanotun maan tavan niihin suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyvien tai esiintyneiden ilmiöiden joukkoon, jota muissa pohjoismaalaisissa elokuvissa käsitellään paremmin kuin Suomessa. Samalla se kaivaa Bee Geesin albumit, isolinssiset silmälasit, harmaan- tai sinisen sävyiset pikkutakit sekä kartonkikaupalla tupakkia naftaliinista. 1970-luvulle sijoittuvan ja tositapahtumista inspiraatiota hakevan tarinan keskiössä on 14-vuotias Iris Dahl (Sofia Karemyr), joka nuortenkotiin päätyessään ajautuu prostituutioon. Iriksen parittajaksi ryhtyvä Dagmar Glans (Pernilla August) välittää suojattejaan valtakunnan huipulle asti, mikä herättää nuoren poliisin John Sandbergin (Simon J. Berger) huomion. Kun tutkinta uhkaa paljastaa Dagmarin asiakkaat, kulissientakainen ystäväverkosto alkaa pyöriä arkojen kysymysten hävittämiseksi.
Call Girl on oikeastaan yhdistelmä kolmea eri elokuvaa: kapinoivan Iriksen kasvudraamaa, Sandbergiin keskittyvää rikoselokuvaa ja pukumiesten maailmassa pyörivää poliittista trilleriä. Kiinnostavin materiaali syntyy, kun Iriksen tarina kohtaa kahden muun osa-alueen kanssa. On luonnollista, että tällaiselle skandaalille yritetään antaa kasvot ja tunteellinen keskipiste, jotta kyseessä ei olisi pelkästään itse skandaalilla herkuttelua. Itsenäisenä toimijana Iris ei ikävä kyllä ole järin kiinnostava hahmo: sellainen teini-ikäinen hällä väliä -asenteella elävä kapinoitsija, jollaisia on nähty koukuttavimmissa vastaavissa elokuvissa tusinakaupalla. Ongelma on myös se, että kolme eri tarinaa eivät niinkään kohtaa vaan enemmänkin törmäilevät satunnaisesti toisiinsa.
Rikosjännärinä Call Girl on kuitenkin kehuttavissa taivaisiin asti. Kun elokuvan trilleriaspektit nousevat esiin, ovat jännitystä tihentävänä voimana itse tapahtumat niiden pelkän ulosannin sijaan. Herraklubin rappioituneisuus, ulkokultaisuus ja asemansa käyttäminen itsensä ja kavereidensa suojelemiseen on sykähdyttävää katsottavaa. Eihän elokuva tosipohjaisuudestaan huolimatta mikään dokumentti väitä olevansa, mutta on pysäyttävää nähdä amerikkalaisen rikoselokuvan alhaisimpiin syövereihin varatun materiaalin purkautuvan pohjoismaisessa lintukodossa. Samaan aikaan on sentään käynnissä naisten yhteiskunnallinen asema kehittyminen harppauksin ja seksuaalinen vallankumous, joka muokkaa maailman edistyksellisempänä pidettyä valtiota moderniin suuntaan.
Tämä ei tarkoita, etteikö ohjaaja Mikael Marcimain osaisi pitää yllä jännitystä myös elokuvallisin keinoin. Tasaiset kamera-ajot, hyvin valitut ja paikoin kulissien taakse tirkistelevät kuvakulmat, hyvin rytmitetty leikkaus ja synavoittoinen soundtrack luovat tehokkaasti epäilyksen ilmapiiriä, jossa koko maailma tuntuu pyörivän Sandbergia tai katsojan moraalitajua vastaan. Toisaalta Marcimain tietää myös, että tasainen, pitkä, äänetön otto saattaa olla tehokeinona huomattavasti ahdistavampi kuin mikään muu ärsykeryöppy.
Kun leffa päästetään pätemään rikosjännärinä, luvassa on sellaista materiaalia, että jos Iriksen kasvutarinasta leikattaisiin pois edes vartin edestä kestoa, olisin valmis nostamaan Call Girlin vuoden parhaiden elokuvien joukkoon. Sandbergin tutkinta on vuorattu pitkäjänteisellä tutkimustyöllä, erinomaisesti taltioidulla 1970-luvun ajankuvalla, liiallisen gloorian riisumisella ja paranoiaa lietsovalla poliittisen salaliiton purkamisella. Ohjausjäljen ja sisällön kannalta samansuuntaisia elämyksiä tarjoavat muun muassa Alan Pakulan Presidentin miehet, Roman Polanskin Ghost Writer tai Tomas Alfredsonin Pappi lukkari talonpoika vakooja. En suinkaan nosta Marcimainia ja hänen elokuvansa trilleripuolta näiden nimien ja leffojen joukkoon jäljittelijänä vaan vertaisena.
Täydellisyyden pilkahduksia sisältävä elokuva kuitenkin kärsii viipyillessään aivan liian kauan Iriksen ennalta arvattavien edesottamusten parissa. Lopulta hahmo jää kuin jääkin vain työkaluksi, jolla katsoja tuodaan laajempien ja kiinnostavien teemojen äärelle, mutta tätä ei aavistaisi hahmon saaman huomion määrästä. Esille nousee myös lukuisia Iriksen tuttavuussuhteita, mutta lopputuloksen kannalta näiden pintapuolisiksi jäävien kylkiäisten osuus ei johda mihinkään. Draamahetkinä ainoa terävä piristysruiske onkin Augustin roolisuoritus. Hänen esittämänsä Dagmar kohoaa hahmoksi, jota rakastaa vihata, koska tämän täytyy käytännössä aktiivisesti valehdella Irikselle pitääkseen oman toimeentulonsa yllä. Vastaavia valopilkkuja lisää kaivannut draamaosuus jättää muilta osa-alueiltaan vaikuttavan Call Girlin ”vain” hyvän elokuvan seuduille lähellä olleen mestariteos-statuksen sijaan.
