Melkein julkkis yllättää katsojan positiivisesti, sillä nerokkaasti rullaavan draaman markkinointi sai sen aikanaan sen näyttämään 90-luvun MTV-teineille suunnatulta kiiltokuvilla kuorrutetulta popkuplalta, joka puhkeaa hetkessä. Moisesta teinihengestä ei ole huolta, sillä tämä riemukkaasti etenevä leffa ei poksahda puhki parillakaan katselulla, vaan pikemmin pistää kivetkin pyörimään.
Eletään vaarallista aikaa rock’n’rollin saralla: Rockin paheelliset sivutuotteet ja huumeet syövät rokin juurta, ja 15-vuotiaan kiltin pojan pitäisi taikoa oma varttinsa julkisuudessa Rolling Stone-kansikuvajutun muodossa. Tiukka äiti ei pojan tempuista järin pidä, ja kun paheet ovat tarjolla suoraan nenän edessä, teinipoikaa todella koetellaan. Rundia (ja aineita) vetävän 1970-luvun bändin matkassa ei aika käy pitkäksi, mutta itse työ tuntuu rullaavan kokoajan heikommin.
John Lee ja kumppanit vetävät bändin osan nätisti, ja onhan Kate Hudson mukava hippihenkisenä tyttösenä. Markkinointivalttina tällaiselle teokselle ei niinkään. Mutta ei väärä markkinointi näin hyvän leffan sisältöä pilaa: kannattaa ilman muuta tarkastaa onko julkisuuden ja hyväksytyksi tulemisen tavoittelu sitä väkevintä viinaa ja pelastaako rock oikeasti maailman. Eiköhän kitaran valittaessa muutakin ajateltavaa mieleen tule.
Cameron Crowe on onnistunut luomaan jälleen mahtavan äänimaailman. Elokuva kannattaa katsastaa pelkästään ääniraidankin vuoksi. Melkein julkkis ei aivan ole Vanilla Skyn unenomaisuuden tasolla, mutta paljon maanläheisimpine hahmoineen ja luistavine vuoropuheluineen keveämpi valinta. Joten kannattaa vain nauttia leffasta täysillä ja antaa syntisen rokin pauhata ja John Lennon-lettien liehua paikoin ruohonkatkuisella ruudulla.
