Pahat kielet tietävät kertoa, että Ed Woodin, tuon amerikkalaisen pienten budjettien valtiaan ja vähälahjaisen auteurin, vuonna 1959 julkaistu elokuva Plan 9 from Outer Space – suomalaisittain Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta – olisi kaikkien aikojen huonoin elokuva. Tästä on äänestetty kymmeniä, ellei satoja kirjoja, Woodista ja hänen teoksestaan on kirjoitettu kirjoja ja artikkeleja ja itse elokuva on lukemattomien muiden juhlajulkaisujen ohella saatavilla myös jälkikäteen väritettynä versiona. Kun vielä otetaan huomioon taideteoksen nimi – Suunnitelma yhdeksän ulkoavaruudesta lupailee lähinnä halpaa scifi–b-elokuvaa mitä Plan 9 toki onkin, mutta virallinen suomalainen (ja elokuvan alkuperäinen työnimi Grave Robbers from Outer Space) kertoo elokuvan järjettömyydestä lähes kaiken oleellisen – voisi perustellusti olettaa leffan olevan jotain hulvattoman hillittömän hilpeää. Kyllähän se onkin, mutta silti on myönnettävä, että maailman huonoin elokuva se ei ole. Huonoimpien ja kömpelöimmin tehtyjen joukossa, ehdottomasti; mutta huonoin, ei todellakaan. Valehtelematta voi sanoa, että Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta on camp-komediana yliarvostettu ja oikeana elokuvana aliarvostettu.
Noo, okei, myöntää täytyy, juonellisesti leffa on aivan omaa luokkaansa – avaruusolennot huolestuvat superräjähteestä, jota ihmiset eivät ole keksineet, mutta voisivat keksiä, joten mikäpä muu siinä auttaa kun ruveta asentamaan vainajiin mikrosiruja, jotta ne nousisivat haudasta ja tappaisivat lisää ihmisiä, jotka voisi jälleen muuttaa zombeiksi näillä transistorimallisilla voodoo-taioilla. Näiden kahden toimen välinen yhteys on aika epäselvä, mutta kieltämättä hupaisia. Lisäksi ruudulla vaappuu lauma vampyyrejä, jotka eivät tunnu kuuluvan sen enempää avaruusolentojen palkollisiin kuin mihinkään muuhunkaan – paitsi tietysti sitä kautta, että Wood oli onnistunut huijaamaan alkuperäisenä kreivi Draculana tunnetun kauhukuningas Bela Lugosin elokuviinsa; hautausmaalla viitassa vaappuvasta Lugosista jäi arkistoon lyhyt pätkä filmiä, jonka Wood kierrätti mestariteoksessaan uudestaan ja uudestaan, toisinaan vähän lyhyempinä pätkinä, toisinaan kokonaisuudessaan. Koska yhdestä hautausmaakohtauksesta on vaikea saada perusteltua osaa elokuvaan, ellei sen hahmo esiinny missään muualla, Wood pestasi Lugosin sijaisnäyttelijäksi vaimonsa kiropraktikon Tom Masonin, joka yrittää epätoivoisesti peitellä erinäköisyyttään ja –kokoisuuttaan peittämällä kasvonsa viitalla. Hah, hah, surkuhupaisaa kieltämättä, mutta ei tällä perustalla ei camp-elokuva vielä yksinään seiso.
Taikasana Ulkoavaruuden haudanhäpäisijöiden hauskuuden takana onkin asia, johon on perinteisesti totuttu liittämään positiivisia odotuksia: kunnianhimo. Jos elokuva on tehty tyystin vailla kunnianhimoa, ja siitä tulee huono – kuten yleensä siinä tapauksessa pääsee käymään – hupi on yleensä kaukana, sillä jos ei mitään yritä, ei myöskään missään epäonnistu, ja tahaton komedia nousee nimenomaan epäonnistumisista. Ja niitä Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta on pullollaan: tuskin yksikään näyttelijä pääsee lävitse joko unohtamatta tai lunttaamatta vuorosanojaan – eläytymistä on turha odottaakaan. Varsinkin sankari Jeff Trentiä esittävä Gregory Walcott on melkoinen rautakanki, kuten myös ruotsalaisesta painijasta poliisikomisarioksi päätynyt Torn Johnson. Kauaa ei Johnson tosin leivättömän pöydän paremmalla puolella viihdy, vaan rupeaa pian zombiksi juuttuen kiusallisesti hautaan, josta hänen pitäisi ”uhkaavasti” nousta. Onkohan moinen ongelma yleinenkin zombeilla? Elokuvathan eivät kerro läheskään aina totuutta, joten kuka tietää, vaikka Wood olisi osunut tällä kertaa oikeaan… Tai sitten Johnson vain mokaa, kuten tekee myös suomalaissyntyinen Maila Nurmi ympäriinsä päämäärättömästi haahuilevana vampyyrinä, jolla ei silläkään ole mitään merkitystä koko elokuvan kannalta.
Kun tekijätiiminä on ollut melkoinen lauma aivottomia apinoita, ei siis ole ihmekään että surkea epäonnistuminen saa kunnianhimoiset pyrkimykset pölykapseliufoineen näyttämään naurettavilta. Ei silti ole syytä liioitella elokuvan kökköyttä: vaikka Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta onkin tekniseltä toteutukseltaan vuosikymmenen tai pari aikaansa jäljessä, monet tekelettä haukkuneet tekevät sen melko asiantuntemattomalta pohjalta; eivätpä tuon ajan kauhuilut suurellakaan budjetilla olleet visuaalisesti erityisen näyttäviä nykymittapuulla. Sitä paitsi Woodin kunnianhimoa on kunnioitettava: mukana on jopa muutamia suhteellisen luovia ratkaisuja ja ainakin Wood on yrittänyt – samaa ei voi sanoa vaikkapa kotimaamme elokuvateollisuutta vuosikaudet 1940–1950-luvuilla dominoineista ”ratkihauskoista” sotilasfarsseista. Tietty laiskuus tosin on Woodiakin täytynyt riivata, sillä monet ongelmista olisi saatu korjattua yksinkertaisesti uusintaotolla – ja esimerkiksi vähän turhan inhimillisistä avaruusolennoista (ainoa piirre, jolla alienit erottaa maapallon barbaareista on viitta) olisi päästy helposti eroon vaikka vappunaamarilla. Siltikin, totuus on, ettei Woodin tekele sen paremmin teknisesti kuin elokuvallisestikaan ole se kaikkein huonoin. Tuotanto-olosuhteisiinsa nähden se voittaa tietyssä mielessä jopa nyky-Hollywoodin vähäjärkiset miljoonabudjettihirvitykset ala ”300” – ainakin tässä on mukana yritystä ja campia tai ei, Plan 9 viihdyttää.
Ei se silti niin hauska ole kuin mitä sanotaan. Suuren osan ajasta filmi on oikeastaan aika tylsä. Sitä paitsi parhaisiin camp-leffoihin verrattuna Ulomman avaruuden haudankaivertajien koomisuus ei ole aivan niin visuaalista. Pikemminkin hölmöys ja hauskuus nousee yleisen hömelöstä kontekstista, uskomattoman hooposta juonesta ja niin logiikan kuin elokuvanteon jalon taidon sarallakin esiintyvästä pikku- (ja isojen) virheiden uskomattomasta tulvasta. Tietyssä mielessä siis on nähtävä vaivaa jotta teoksen huonoudelle voisi nauraa, eikä moinen käy päinsä! Parhaat camp-leffat tarjoavat aina jotain kaikilla rintamilla! Sitä paitsi Plan 9 ei todellakaan kestä katselua kovin montaa kertaa, kun taas hyvä huono elokuva kestää useammankin eliniän verran! Noh, kyllä Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta silti on viihdyttävä elokuva, ja jo sellaisenaankin – puhumattakaan sen maineen tuomasta kuriositeettiarvosta – kiehtova kappale elokuvahistoriaa.
