The Gorillanja The Ape Manin (jossa urallaan yli 300 leffaa tehtaillut William Beaudine myös ohjasi Belaa apinateemaisessa pikkukauhistelussa) jälkeen oli aika tarkistaa Bela Lugosin pahamaineinen Ö-tason räpellys, Bela Lugosi Meets A Brooklyn Gorilla! Viisikymmentäluvulle tultaessa seitsemänkymppinen kauhuvaari oli vain varjo entisestään. Pahassa morfiinikoukussa, suurten studioiden ja vakavien elokuvantekijöiden hyljeksimänä legenda ajautui yhä syvemmälle halpisleffojen huuruiseen maailmaan, esiintyen mm. sellaisissa klassikoissa kuin Old Mother Riley Meets The Vampire, Ed Woodin surullisenkuuluisat mestariteokset ja tietenkin tämä leffa.
BLMABG”esitteli” yleisölle uuden dynaamisen komediaparin, tai sitten ei. Duken ja Sammy olivat tässä vaiheessa jo vääntäneet Lewis & Martin -paria imitoinutta/parodioinutta komediaesitystään yökerhoissa ja olivat jossain määrin tunnettuja. Heidän kemiansa kohtaavat toki ihan hyvin, mutta karismaa, omaperäisyyttä tai mitään kovin huumoripitoista talenttia kummaltakaan ei varsinaisesti löydy, heidän esityksensä on puhdas rip off, eikä edes kovin hyvä sellainen. Sammy Petrillon koulukaverit huomauttivat pojalle tämän huomattavasta yhdennäköisyydestä supertähti Jerry Lewiksen kanssa. Petrillo alkoi imitoimaan Lewisiä, mikä lopulta johti hänet tähän uran kruununa pidettävään leffaan esiintymään yhdessä ”deanmartiniksi” mukaan löydetyn Duke Mitchellin kanssa. Mitchell, jonka laulaminen kuulostaa lähinnä Dean Martinin flunssaiselta pikkuveljeltä, puolestaan päätyi myöhemmin tuottamaan, käsikirjoittamaan ja ohjaamaan B-filmifanien kovasti arvossapitämän Kummisetä -spooffin Massacre Mafia Style.
Riutunut Bela esittää leffassa nimettömäksi jäävässä viidakossa asuvaa hullua tiedemiestä, joka suorittaa omituisia kokeita apinoilla ja liehittelee apulaisekseen palkkaamaansa alkuasukaskansan heimopäällikön tytärtä, mokoma vanha irstailija. Törmäilevät kaverukset Duke ja Sammy joutuvat lentokoneonnettomuuteen tai jotain, ja päätyvät tietysti keskelle samaa kylää ja Belan kokeita. Kun alkuasukasprinsessan sydän alkaa sykkimään nuorelle, lauluja lurauttelevalle italianamerikkaisille, päättää Bela tietenkin muuttaa Duken gorillaksi poistaaksen kilpailun. Samaan aikaan Sammy tekee tuttavuutta Ramona -simpanssin kanssa (jota ainakin IMDB:n mukaan esittää Tarzaneista tuttu Cheeta!).
Oscarin roolistaan Bela Lugosina Tim Burtonin ohjaamassa elämänkertaelokuvassa Ed Wood voittanut Martin Landau kertoi roolia varten opiskellessaan katsoneensa tämän kammotuksen peräti kolmesti lumoutuneena sen jäätävästä paskuudesta. Landaun mukaan Ed Woodin tekeleet näyttivät Brooklyn Gorillaan verrattuina Gone With The Windiltä. Ymmärrän Landauta, mutta toisaalta en bongannut yhtään kaatuvaa pahvihautakiveä, eikä Lugosi kuollut leffaa kuvattaessa. Ansioita kai nuokin?
Vakavasti ajateltuna kyseessä on kyllä karmea elokuva. Petrillon ADHD-rääkyminen alkaa ärsyttää suunnilleen miehen ensimmäisen repliikin aikana, eikä tahti siitä miksikään muutu. Kässäriä on varmaan ammuttu haulikolla, mikään muu ei selosta näin jäätäviä reikiä juonessa. Gorillapuku on kökömpi kuin 30-luvun vastaavissa leffoissa. Mukana toki on Bela Lugosi, gorilla ja pari brooklynilaista jamppaa, mutta nimi ei silti ihan natsaa tapahtumien kanssa. Filmin loppuratkaisu on yksi typerimmistä ja epäsopivimmista sekä perustelemattomimmista koskaan ikinä missään ja jopa Belan rooli rakoilee; aiemmin mies heitti itsensä aina täysillä rooliin kuin rooliin, ja oli jumalauta jollei paras, niin ainakin parhaita siinä mitä teki, eli kauhuelokuvien raudanlujana genrenäyttelijänä. Brooklyn Gorillassa Bela näyttelee vähän samalla tavalla kuin miltä näyttää: huumeet ovat jo vieneet työstä nyanssit, lihan luiden ympärillä, ja jäljellä ovat vain maneerit, eli tunnistettava mutta hauras luuranko.
Mikään näistä ei tarkoita, ettenkö pitäisi filmistä. Itse asiassa pidin siitä valtavan paljon. Diggailen B-luokan leffoja, camphuumoria, Bela Lugosia, 50’s -rock & roll-meininkiä, viidakkoseikkailuja ja gorillapukukauhua ja tässä leffassa on niitä kaikkia. Vain karvan verran yli tunnin mittaisena homma ei ehdi alkaa tuskastuttamaan, vaan pysyy nostalgisena huutonaurutrippinä alusta loppuun. On äärimmäisen viihdyttävää seurata myötähäpeän ja räkänaurun välillä tasapainotellen Petrillon ja Mitchellin kilometrin päähän paistavaa epäonnistumista; tätä kohkaamista ei vain tehty toimimaan. Bela on huonoimmillaankin kova lisä mihin tahansa scifi/kauhuleffaan, ja leffan loputtomat naurettavat absurdiudet vyöryvät sellaista tahtia silmille, että välillä on melkein laitettava paussi että pääsee vetämään henkeä. Heti alkutekstien jälkeen ohjaaja Beaudine vyöryttää silmille stock footage-kuvaa viidakosta, ja päälle geneerinen kertojaääni julistaa ”This is the jungle…” ! Keine scheisse, Knatterton?
Eipä mitään. Uudelleenkatsomisarvo tässä pätkässä on korkea. Kunnon so bad it’s good-leffaa on aina hauska katsoa, ja tämä on jo yksi huonoimmista, mutta onneksi hauskalla, kornilla ja tyylikkään tyylittömällä drive in/double feature -tavalla. En lähde erikseen suosittelemaan, luulen, että filmin mahdollinen kohdeyleisö tunnistaa kyllä itsensä.
