Viime vuosina valkokankaalle on jälleen marssitettu useita loistavia, vanhanaikaisia, mutta silti freshin tuntuisia ja omaleimaisia elokuvia. Elokuvia, joissa on selkeää klassikkoainesta. Muusikkona paremmin tunnetun Nick Caven käsikirjoittama The Proposition jatkaa putkea omalta osaltaan. Kyseessä on vahva, visuaalisesti kaunis ja perinteikäs, hmm, länkkäri, Australian takamaille sijoitettuna.
Englantilainen lainvalvoja, kapteeni Stanley, nappaa kaksi kolmesta; nuorimman, sekä keskimmäisen veljen Burnsin katraasta. Itse pääpukaria, psykoottista vanhinta veljeä, Arthuria, ei kuitenkaan saada nalkkiin, mutta Stanleylläpä on keskimmäiselle broidille, Charlielle, ehdotus. Jos ukko yhdeksässä päivässä löytää ja listii Arthurin, säästyy roikan nuorin hirttosilmukalta. Charliella on edessään vaikea valinta, ja tilanne uhkaa jatkuvasti kärjistyä jälkensä jättäväksi verilöylyksi…
Caven rustaama tarina on vahva ja synkkä. Se sisältää vain antisankareita, joista osaa katsoja vihaa enemmän kuin toisia. Varsinaisia sympatioita ei henkilöistä kovin moni saa osakseen, ja ohjaaja John Hillcoat esittää katsojalle sen samaisen hilpeän väitteen, josta Cave jo aikaisemminkin lauloi: Ihmiset eivät vain ole hyviä. Propositionin sanoma on siis hyvin kyyninen, eikä filkan tarjoama maailmankuva ole kovin optimistinen. Noh, tämähän sopii, synkistelyä on kiva katsoa.
Yliampuvaksi pläjäystä ei silti voi mennä väittämään. Cave ja Hillcoat eivät missään vaiheessa erehdy saarnaamaan, ja Propositionin pääpointti onkin teknisessä toteutuksessa. Kuten lajityypin filmeissä kuuluukin, dialogia on hyvin vähän, lässyttäminen korvataan pitkillä otoilla ja paljonpuhuvilla kuvilla. Hillcoat kuvaa Australian maisemia upeasti, ja Caven itsensä säveltämä musiikki tahdittaa kyynistä, toivotonta tarinaa sen edetessä kohti hirvittävää loppuaan. Syvään täytyy kumartaa myös näyttelijöille, eritoten Ray Winstone kiskaisee kapteeni Stanleyna sellaisen roolin, että alta pois. Tästä(kin) on toki osin kiittäminen Nick Cavea, joka on taidokkaasti luonut Stanleyn hahmosta paljon mielenkiintoisemman ja monipuolisemman henkilön, kuin turhankin karikatyyrimäisistä Burnsin veljeksistä.
Ja kun tehdään leffa kostosta ja väkivallan kierteestä, ei vältytä väkivallan kuvaamiselta. Eikä Hillcoat ole epäröinyt verellä läträtessään; kun Propositionissa jotakuta ammutaan, roiskuu senkka seinille ja kuolonkorinaa kuullaan ihan tarpeeksi. Inhorealismi kukoistaa, ja välillä taiteillaan ihan siinä rajamailla, että meneekö koko touhu mässäilyn puolelle. Heikkohermoisimmille katsojille tai hitaita draamoja vihaaville elokuvafaneille Propositionia ei siis voi suositella, mutta muille kyseessä on ns. must see -pätkä.
