Kun sorto alkaa käydä hermoille ja sorrettu keksii, miten voi irroittautua kahleistaan nopeiten, siitä on leikki kaukana. Apinoiden planeetan synty käy läpi niitä kohtalokkaita ratkaisuja, jotka johtivat (johtavat?) ihmiskunnan tuhoon. Idealistiset tiedemiehet, heidän rahanahne työnantajansa ja hyypiöt, joilla ei ole tarpeeksi ymmärrystä erilaisuutta kohtaan ovat kurjan katastrofin synnyttäjiä. James Franco on sänkykamarisilmineen ja -äänineen hilpeä tuttavuus tutkijanörttinä.
Francon liehuessa valkoisine takkeineen ympäri laboratoriota, yksi asia on selvä: Koskaan ennen genetiikka ei ole ollut näin seksikästä! Muissa rooleissa keikkuu niin ikään kohtalaisen tunnettuja nimiä. John Lithgow on tutkijan muistihäiriöinen isä ja Freida Pinto eläinlääkäri, joka pääsee paikkaamaan tutkijan koe-eläintä ja vähän myös sydäntä. Koska digitaalitekniikka ei voi korvata vieläkään ihan kaikkea, elokuvan toinen päähahmo, koe-eläin Caesar, on luotu Andy Serkisin eleiden ja ilmeiden pohjalta. Serkis lienee alalla jo jonkinlainen vakioheppu. Klonkun (Taru sormusten herrasta -trilogia) ja King Kongin rooleissa “nähty” näyttelijä pystyisi varmasti luomaan yhtä kiehtovat, ellei jopa kiehtovammatkin versiot näistä hahmoista ilman bittimyllyjen voimaa. Sellaiseen taiteeseen ei kuitenkaan isoilla studioilla ole halua syytää miljooniaan. Tai pitäisikö sanoa: niillä ei ole sellaiseen mielestään varaa…
Alkuperäinen Apinoiden planeetta -elokuvien sarja oli 1960-luvun maskeeraajien hieno taidonnäyte. Sitäkin tärkeämpää kuitenkin on, että ensimmäinen Apinoiden planeetta -elokuva (1968) oli juonellisesti eheä ja kiinnostava kokonaisuus. Pierre Boullen romaanista miltei tuoreeltaan tehty filmisovitus on siksi kestänyt hyvin aikaa. Tim Burtonin 2000-lukulainen remake-leffa ei ole samaa statusta saanut, eikä saane, vaikka myös siinä apinoiksi oli puettu ihmisiä, nimekkäitä näyttelijöitä. Apinoiden planeetan synty vilisee CGI-kädellisiä niin että silmissä mustenee, mutta tekniikan kehitys ei taaskaan tee elokuvasta sisällöllisesti entisiä parempaa. Oikeastaan teennäisen sulavasti pikselipuihin kiipeilevät simpanssit eivät ole yhtään sen mielekkäämpää katsottavaa kuin alkuperäisen Apinoiden planeetan jatko-osien kököimmät naamaripäät.
Apinoiden planeetan synty on juonellisesti niin simppeli, että muita Boullen apinasaagaan pohjaavia elokuvia näkemätönkin arvaa, kuinka tässä rainassa käy. Näin ollen tarinan sanoma, se miten se esitetään, ja hahmojen välinen vuorovaikutus ovat niitä asioita, jotka pitävät elokuvan kiinnostavana. Eräänlaisena Frankenstein-pastissina Apinoiden planeetan synty on siedettävä tekele, mutta CGI:n lisäksi sillä ei ole aiheeseen paljon uutta annettavaa. Kansannousu-teemaa hyödyntäessään elokuva osuu kuitenkin olemaan yllättävän ajankohtainen. Kun eräs kuolemaan syöksyvä kiroaa tyhmää apinaa, katsoja tietää kyllä, kuka tässä asetelmassa sen kirouksen ansaitsisi. Digikädellisiä tai ei, leffan apinat herättävät yhtä lailla tunteita kuin ihmishahmotkin.
