Miltä tuntuisi olla viisitoista vuotta vankeudessa tietämättä vastausta kysymykseen “Miksi?”? Moista kysymystä pohtii Chan-Wook Parkin vuonna 2003 valmistunut leffa Oldboy. Ja varsin ponnekkaasti ja tuskaa herättävällä tavalla päähahmo, tuo kärsimyksen ruumiillistuma, laitetaan etsimään vastauksia. Vaikka leffa välillä eksyykin epäolennaisuuksiin, pysyy Min-Sik Choin kasvoilla koko ajan se pelokas, tietyllä tapaa lapsuuden mörköjä kaapeista edelleen jahtaava, ilme.
Huomiota saava Aasiatuotanto, varsinkin se vähä mitä Suomeen saakka kantautuu, on monesti väkivaltaista ja sadistista kamaa. Mangaan perustuva Oldboy sortuu muutaman kerran kohtauksiin, jotka näyttävät yläastepoikien uhittelua (“V*ttu ku oli kova leffa kun siinä veri roiskahtelee ja tissit näkyi”) varten tehdyiltä, mutta muuten se onnistuu pitämään psyykkisen puolen pääteemanaan. Viisitoista vuotta vankina, viisi vuorokautta vapaana – siinäpä sitä aihetta kerrakseen.
Min-Sik Cho on loistava pääosassaan, tietty ilmeikkyys, sopivissa tilanteissa ilmekkyyden puutekin, yhdistyvät upeasti itse tarinan julmuuteen. Nuori Hye-jeong Kang komppaa loistavasti juuri vapautuneen miehen lähimpänä rakkaana, sushi-baarista löytyvänä Midona. Muu joukko on melkeinpä taustakoristetta tämän rinnalla.
Oldboy onnistuu ottamaan monta hypähdystä uuteen ulottuvuuteen ja kääntämään korttinsa ylösalaisin matkallaan kohti koston huippua. Pari henkeäsalpaavaa kohtausta jäävät “elokuvahistoriaa mykistävimmillään” –osaston alle ja vieläpä hyville paikoille. Vahva musiikki lisää kohtausten voimakkuutta.
Huonoina puolina täytyy mainita se, että Park ei tunnu osaavan päättää elokuvaansa. Elokuvassa on oikeastaan neljä viisi komeaa paikkaa pistää lopputekstit vierimään ja katsojat miettimään syntyjä syviä. Eikä Park todellakaan päätä niistä paikoista komeampaan. Toisaalta kaikki maalit lasketaan, ja Oldboy todella on lähes täysosuma.
Hyvän elokuvan monesti tunnistaa siitä, että sitä miettii positiivissävyisin ja pohtivin aatoksin vielä päivien päästä, se tavallaan paranee vielä loputtuaankin, kasvaa entisestään. Ja Oldboy täyttää kyllä nuo tunnusmerkit helposti. Vaikka lopputekstien kohdalla hämmennystä piisaa, ja muutama jo aiemmin mainittu turhalta shokeerausyritykseltä haiskahtava kohtaus vaivaavat, niin Jokin voima kostotarinassa piilee. Se piilee Choin suruisissa tuskanhuudoissa, mystisen sieppaajan pakkomielteissä ja kaiken yllä leijuvassa kostonvimmassa.
PS. Aiheen viereltä: Vaikka eräs henkisesti epävakaa Seung-Hui Cho poseerasi ilmeisestikin Oldboyn erästä kohtausta matkivissa kuvissa hetki ennen kuin teki kuulun (32 henkeä vaatineen) veritekonsa, niin Oldboyn merkitystä moiseen on turha laskeskella. Mielipuoli on mielipuoli ja hyvä elokuva on parhaimmillaan aitoa taidetta, jonka ideana on kantaaottavuus kaikissa muodoissaan. Myös tietty vihan ja pimeyden kuvaaminen on enemmän kuin sallittua, eikä sitä kerta kaikkiaan voida suoraan siirtää kukkahattutätimäisesti pääsyylliseksi jonkun yksilön tekoihin. Ainakin täälläpäin moista kutsutaan vastuun siirtämiseksi sen harteille, jonka harteille syy on helpoin siirtää. Ts. ikärajat kunniaan, mutta jonkin ohkaisen linkittymän takia Oldboyn tasoista leffaa on turha jättää katsomatta.
