Jan Kounenin ohjaama Coco Chanel & Igor Stravinsky perustuu aikanaan myyttiset mitat saaneeseen huhumyllyyn, jonka mukaan nimirooleissa nähtävät muoti- ja säveltäjänero olisivat rakastuneet toisiinsa. Mitään todellisia perusteita romanssille ei ole, mutta hällä väliä; leffan perusteella voinee olettaa, että kun tarpeeksi mehukkaasta Seiskan salarakas-lööpistä vierähtää 90 vuotta, voi lööpin filmatisoida romanttisena draamana – ja silloin se on moraalisesti ihan hyväksyttävää.
Epäilyttävän lähtökohdan antaisi vielä anteeksi, jos se toimisi onnistuneen hahmotutkielman perustana vaikkapa samalla tavalla kuin Formanin Amadeuksessa. Valitettavasti Coco Chanel & Igor Stravinsky ei etene asetelmastaan juuri mihinkään ja sen mielenkiintoiset henkilöt jäävät kiiltokuviksi. Leffasta kannattaa oikeastaan katsoa vain sen ensimmäinen puolituntinen, jossa nähdään Stravinskyn Kevätuhrin Pariisin ensi-illan rekonstruktio; kun musiikkihistoriallisesti käänteentekevä teos näytetään silinterihattuyleisölle, on tunnelma räjähdysherkkä. Heti tämän jälkeen, kun Stravinsky perheineen kutsutaan vieraiksi Chanelin residenssiin, Kounenin epäonnistuu siirtämään jännitteen päähenkilöiden yksityiselämään ja katse alkaa huolestuttavasti harhailla kohti teatterin uloskäyntiä.
Chanelin ja Stravinskyn välillä ei yksinkertaisesti ole mitään, joten miksi pitäisi kiinnostaa? Asiaa ei auta se, että Anna Mouglaliksen Coco Chanelista on kirjoitettu stereotyyppisen kylmä bisnesnainen, joka ei kykene empatiaan työssä tai rakkaudessa. Mads Mikkelsenin Igor Stravinsky on puolestaan jäätävä yhden ilmeen mies, jonka emootiot ovat luettavissa lähinnä siitä onko hänellä päässään kohtauksessa silmälasit tai minkälaisen kappaleen hän pianollaan viimeksi soitti. On aika mystistä, miten Steven Seagalin vetäessä tällaisen roolin hänet luetaan (toki täysin perustellusti) huonoksi näyttelijäksi – vaan annas olla, kun tanskalainen näyttelijä tekee saman puhuen ranskaa ja englantia sekaisin! Henkeäsalpaavan hillittyä ilmaisua! Mikä läsnäolo!
Tämän draaman mielenkiintoisin hahmo onkin ylivoimaisesti Yelena Morozovan esittämä Stravinskyn vaimo, jonka näkökulmasta olisi mielellään nähnyt vaikkapa koko tarinan. Mikäli Kounenin tarkoituksena oli alun alkaenkin käsitellä pääosakaksikkoa nerokkuuksiinsa rakastuneina itsekkäinä paskiaisina, olisi kärsivän osapuolen enempi korostaminen tuonut elokuvaan sen kaipaaman inhimillisen puolen, panoksen jonka puolesta jännittää. Etenkin, kun Morozovan tulkitsema hahmo ei suhtaudu näkemäänsä aivan perinteisellä tavalla.
Tällaisenaan en voi kuitenkaan suositella Coco Chanel & Igor Stravinskya kuin… no, Coco Chanelin ja Igor Stravinskyn faneille, ja heillekin suurella varauksella. Chanel-faneja kosiskellaan tänä vuonna urakalla, sillä myös Audrey Tautoun tähdittämä biografia Coco avant Chanel ilmestyy tänä vuonna. Jos kyseinen leffa säästyy sieluttomalta julkkisparitukselta, uskon sen olevan kaikin puolin parempi.
