Joskus ammoin 1970-luvulla eräs vaikeasta masennuksesta kärsinyt amerikkalainen televisiojuontaja päätti ampua itsensä kuoliaaksi suorassa lähetyksessä. Tapaus on jäänyt historiaan silkan shokeeraavuutensa vuoksi, mutta tragedia pisti samalla monet mietteliääksi: mitähän kaikkea televisiokanavat olisivatkaan valmiita näyttämään pelkästään yleisöään rahastaakseen? Näihin aikoihin käsikirjoittajamestari Paddy Chayefsky työskenteli kunnianhimoisen mediakriittisen satiirinsa parissa. Eritasoisten televisioproduktioiden parissa itsekin urallaan muhinut Chayefsky kertoikin myöhemmin eräässä haastattelussa, kuinka tämä käsikirjoituksensa taustatutkimuksia tehdessään huomasi Watergaten ja Vietnamin kaltaisten kipukohtienkin uutisointien lähinnä heijastavan katsojille näiden omaa epävarmuutta ja pahaa oloa muuttamatta tai korjaamatta oikeastaan mitään konkreettista oikeassa maailmassa. Kansallisen ja yksilötason tragediat latistuvat näin massaviestimien välittäminä silkaksi tyhjäksi viihdespektaakkeliksi.
Chayefskyn kirjoittama sekä legendaarisen Sidney Lumetin ohjaama Kasvot kuvaruudussa alkaa kuvitteellisen amerikkalaisen televisiokanavan tiloista. Ikääntynyt uutisankkuri Howard Beale saa tietää tulevansa piakkoin hyllytetyksi alhaisten katsojalukujen vuoksi. Beale tuumaakin suorassa lähetyksessä ampuvansa seuraavalla kerralla itsensä kameroiden edessä ja toivottaa jokaisen kynnelle kykenevän television ääreen katsomaan kaikkien aikojen show’ta. Loppujen lopuksi vanha uutisankkuri ei mäjäytäkään aivojaan tuusan nuuskaksi, vaan pitääkin pitkän raivoisan puheen kaiken olevaisen turhuudesta ja ihmiskunnan mädännäisyydestä. Kanavan johdon huomatessa Bealen palopuheen herättämän yleisen kiinnostuksen nämä alkavatkin suunnitella kokonaista televisioshow’ta pelkästään tämän raivoisan yksinpuhelun ympärille. Show’ssa Bealesta rakennetaankin tarkoituksella televisiosaarnaajan kaltainen profeetta ja näkijä, jonka eleitä ja julistusta raivoamiseen sekä pahaan oloon samaistuvat passiiviset massat tapittavat televastaanottimen välityksellä kuin sopulilaumat kuilun reunalla.
Kulissien toisella puolen kanavan pikkupomo Max Schumacher aloittaa suhteen firman leivissä työskentelevän nuoren naispalkollisen kanssa. Kahdesta kauniimpi edustaa television parissa koko ikänsä kasvanutta ja ruuduntakaiselle fiktiolle ehdollistunutta epäsosiaalisempaa sukupolvea, jolle aito ja syvällisempi kosketus muihin ihmisiin sekä ympäröivään todellisuuteen on jo tässä vaiheessa jäänyt melkoisen ohueksi. Naiskauneudesta huumaantunut ja vanhan ajan toimittajahyveitä edustava käytännönläheinen ukko edustaakin nuorelle neidolle ainoaa konkreettista kosketusta minkään lajin realismin tai maalaisjärjen kanssa. Silkassa bisnesmielessä täysin häikäilemätön kaunotar ei lopulta kuitenkaan ole keinovalikoimassaan valmis kaihtamaan edes terroristiryhmittymien palkkaamista saavuttaakseen työnantajansa asettamat naurettavat tulosvaatimukset. Ymmärrettävästi kahden luonteenlaadultaan ja moraaliltaan kivuliaasti risteävän ihmisen yhteiselo ei oikein ota onnistuakseen.
Chayefskyn käsikirjoituksen näkemyksellisyyttä ja täydellistä ajattomuutta ei voi liikaa korostaa. Vaikka Kasvot kuvaruudussa 1970-luvun maailmaa kuvaakin, on elokuvan sanoma helposti siirrettävissä myös meidän päiviimme internetin raivoavien kriitikoiden, puhuvien päiden ja viihdyttäjien kansoittamaan todellisuuteen. Tuskinpa Chayefskykaan olisi osannut aavistaa tämän kuvaaman sosiaalisen ja reaalimaailmasta vieraantumisen yleistyvän ja rajoittavan suoraan miljoonien ihmisten elämää pelkästään Suomenkin kaltaisessa periferiassa. Meidän aikanamme iso paha televisio on vielä korvautunut älylaitteilla, suoratoistopalveluilla ja yksittäisten käyttäjien tuottamalla materiaalilla. Roskamediaa ei enää pääse pakoon minnekään, eikä päättävien tahojen moraali ainakaan kohentumaan ole päässyt. Kaiken tämän hullunmyllyn keskellä kasvaneen nuorison keskuudessa yksinäisyys ja paha olo ovat arkipäivää ja yhteiskunnallinen polarisaatio sekä ääriryhmät kasvaneet jatkuvasti rapakon molemmin puolin.
Lumetin ja Chayefskin yhteiskuntakriittisen taideteoksen näyttelijöiden työskentely rooleissaan on suorastaan herkullista seurattavaa. Pääosaa esittävää Peter Finchiä ei alkujaan edes kaavailtu rooliin tämän aussiaksentin vuoksi, mutta näyttelijä itse tiesi olleensa kuin syntynyt pelkästään tätä yhtä elokuvaa varten. Valitettavasti lennossa puhetyyliään muuttanut mies teki käytännössä lähes kuolemaa kuvausten aikana, eikä tämä ikinä päässytkään hakemaan toinen jalka haudassa repäisemästään show’sta ansaitsemaansa Oscar-palkintoa. Hauskana yksityiskohtana muuten näyttelijöistä pisti silmään Kummisedästä tutun Robert Duvallin pestaaminen yhdeksi mediakorporaation keskeisistä arkkitehdeistä. Kun tarkoitus on korostaa ja kritisoida rahamaailman kiemuroita, ei löyhämoraalisen pukumiehen rooliin tuoreeltaan mafian miehenä tunnettua näyttelijää sopivampaa hahmoa voisi kuvitellakaan.
Kasvot kuvaruudussa päättyy hyvin 1970-lukulaiseen tapaan. En tietenkään voi paljastaa mitään, mutta sanottakoon kyseisen vuosikymmenen olleen amerikkalaisesta näkökulmasta pohjimmiltaan erittäin synkän ja kyynisen, eikä tyypillisessä aikansa Hollywood-leffassa siksi totuuden paljastuminen tai rikollisen nappaaminen aina johdakaan tarinan keskeisten ongelmien yksiselitteiseen ratkeamiseen. Kasvot kuvaruudussa paljastaa ovelalla ja viihdyttävällä tavalla kipeitä totuuksia ihmisestä ja maailmanmenosta, kuinka loppujen lopuksi raha ja ahneus hallitsevat kaikkea, eikä totuudella, epätotuudella, yksilöllä tai kansakunnilla enää postmodernissa medianarratiivien ja hengettömän spektaakkelin kyllästämässä sekä ylikansallisten pääomapesien hallitsemassa maailmassa ole merkitystä. George Carlinin sanoin: tässä maailmassa asioita tapahtuu tai on tapahtumatta pelkästään siksi, että joku tekee niillä paljon rahaa. Mutta mitä sitten? Vaikka koko totuus televisiosta joskus kuultaisiinkin, hautautuisi sanoma nopeasti kaiken tarpeettoman informaatiotsunamin alle, eikä mikään lopulta muuttuisi. Aina löytyy parempaakin viihdettä.
