Jos 1980-luvun alku oli höpsön fantasian kulta-aikaa, niin 1990-luvun alussa päivän sana oli science fiction. Oli aurinkolaseja, mustia nahkatakkeja, huumeita ja konemusiikin jyskettä. Maailma muuttui ja tuotantokulttuuri sen mukana. Edellisen vuosikymmenen hittejä yritettiin päivittää vastaamaan uuden ajan odotuksia, usein katastrofaalisin lopputuloksin.
Alkuperäinen [movie]Voittamaton kostaja[/movie] (1982) oli barbaarielokuvan varhainen klassikko. Yhdeksän vuotta myöhemmin ensi-iltansa saanut jatko-osa Beastmaster 2 – Petojen herra muistuttaa kuitenkin lähinnä [movie]Highlander 2[/movie]sta. Kummassakin entisaikojen soturi siirtyy taikuuden voimalla nykyaikaan ja kokee erinäisiä sopeutumisvaikeuksia ennen kuin pelastaa päivän urheudellaan. Elokuvia yhdistää myös niiden häälyminen A- ja B-tuotannon välimaastossa.
Kiinnostavinta Petojen herrassa ovat miljöön mahdollistamat poikkeamat barbaarielokuvien perinteisestä kuvastosta. Barbaari-Dar on voittamaisillaan pahan valloittajan ja tämän kätyrit, kun hovin noita-akka tokaisee isännälleen: ”Chill out, Lord Dude”, ja astuu ulottuvuusportin läpi Los Angelesiin. Pakkohan Darin on seurata, hän on sentään elokuvan päähenkilö. Liikenneruuhkan vilinässä harhaileva Dar on muskeleineen ja turkiskalsareineen mieleenpainuva, suorastaan runollinen näky. Myöhemmin hän peittää puolialastoman olemuksensa pitkällä trenssitakilla ja lierihatulla näyttäen erehdyttävästi itsensäpaljastajalta. Tekee pahaa edes ajatella, mitä olisi tapahtunut, jos Dar olisi jäänyt kotopuoleen. Enkelten kaupungissa häijyläiset nimittäin turvautuvat ydinaseeseen, ja vaikka ohjaksissa on Darin kaltainen sankari, menee aikapommin digitaalisen ajastimen pysäyttäminen silti viimeiselle sekunnille.
Valitettavasti nykyaikaan siirtymisessä kestää kovin pitkään, ja alun fantasiakohtaukset jäävät rutiininomaiseksi miekka ja magia -viihteeksi. Marc Singer pääosassa on oma sympaattinen itsensä, mutta karismassa suoritus jää kauaksi Arnold Schwarzeneggerin ([movie]Conan – barbaari[/movie], [movie]Red Sonja[/movie]) tai Peter ja David Paulin ([movie]Barbaarit[/movie]) kaltaisista veteraanibarbaareista. Erityisen ongelmallinen on Wings Hauserin valinta pääpahikseksi. Barbaarielokuvan roiston pitäisi olla uhkaava, mielipuolinen ja överi, mutta Hauser ei ole mitään niistä. Sarah Douglasin esittämä velhotar Lyranna olisi kannattanut suosiolla nostaa pääpahikseksi, mutta mitään erityisen muistettavaa ei hänkään saa aikaiseksi. Sivuosassa nähdään Robert Z’Dar, jonka rooli olisi voinut olla isompikin. Sääli, ettei Z’Dar itse päässyt koskaan häärimään villimiehenä.
Ehkä suurin ongelma on kuitenkin se, että Barbaari-Darin eläinystävien rooli jää harmillisen vähäiseksi painopisteen ollessa 1990-luvun ihmeissä ja Darin sopeutumisvaikeuksissa. Kuitenkin juuri elikoiden, barbaarien ja aikamatkustuksen yhdistelmä olisi voinut tehdä elokuvasta aidosti vauhdikkaan ja kekseliään. Nyt Beastmasterien idea vähän unohtuu ja Dar taantuu perusbarbaariksi ilman omaleimaista luonnetta.
Kaipa joku tuotantoportaassa ajatteli aikamatkustavan barbaarin olevan hulvaton ja nokkela lähtökohta kaikenikäisten seikkailuelokuvalle. Se oli varmasti myös paljon halvempaa kuin kokonaisen fantasiamaailman lavastaminen ja puvustaminen. Eittämättä elokuvan perusasetelma silti hiukan hymyilyttää. Harmillisesti elokuvan käsikirjoittaja, Roger Cormanin opissa kannuksensa tienannut Jim Wynorski, ei saanut itse sitä ohjata vaan puikkoihin asettui viime hetkellä tuottaja Sylvio Tabet, joka ei koskaan ohjannut mitään muuta. Wynorski oli aiemmin tehnyt mm. [movie]Pimeyden ruhtinaat[/movie] (1982), [movie]Chopping Mall[/movie]in (1986) ja [movie]Deathstalker II[/movie]:n (1987), ja hänen luotsaamanaan Petojen herraan olisi luultavasti saatu aivan toisenlaista draivia.
Katsokaa mieluummin [movie]Masters of the Universe[/movie].
