Ainakin kaikki 1960-70-luvuilla kioskin luukunreunaa korkeammalta lukemaan ylettyneet ja sitä isommat pojat muistavat Jerry Cottonin, mutta saattaapa moni nuoremmankin polven edustaja olla ehtinyt kuuluisan G-miehen hahmoon törmätä, ellei itse seikkailuja lukemalla, niin ainakin lehtiä, elokuvia ja niiden mainoksia näkemällä. Onhan Cottonin legendaariseen hahmoon ollut mahdollisuus tutustua jopa useamman akateemisen tutkimuksen tiimoilta.
Saksassa jo 1950-luvulla syntyneen hahmon seikkailuja käännettiin suomeksi ensi kerran vuonna 1961, ja elinvoimaisimmillaan sarja oli 1960-70-luvuilla, kun kioskikirjallisuus oli vielä varteenotettava viihteen laji. Lehteä kustantaneessa Kolmio-Kirjassa saksalaiset alkuperäisseikkailut yleensä muokattiin ja kirjoitettiin lopulta kokonaan uusiksi lukuisten nykyäänkin tunnettujen suomalaistoimittajien ja kirjailijoiden toimesta.
Suomalaisille Cottoneille ominaista oli ronski ja kekseliäs verbaalihuumori, josta esimakua antoi jo kulloisenkin seikkailun nimi. Tällaisia jo itsessään hauskoja nimiä olivat mm. Laukaus ensisilmäyksellä, Raamit kaulaan, raudat ranteisiin, Pankkiholvista hautaholviin, Lumipallo filmihelvetissä, Murhistaan mies tunnetaan, Ei hirsipuusta kauas putoa, Haudasta joululomalle, Tappava terveyskeskus, Kultakuume ja nikkelihalvaus, Hautalöytö reikärautakaudelta, Musta aukko päässä, Voi aikoja, voi tappoja! ja sittemmin Kontra-yhtyeen kappaleestakin useimmille varmaan tuttu Serenadi G-ruudissa.
Paitsi että Jerry Cottonia on käännetty useille kielille ja julkaistu vuosikymmenten mittaan yli 850 miljoonaa nidettä (Suomessakin yli 15 miljoonaa!), hahmosta tehtiin Saksassa 1960-luvulla useita elokuvia, nimiosassa George Nader. Vuoden 2010 Jerry Cotton jatkaa siis kymmenien vuosien tauon jälkeen varsin pitkää populaarikulttuurin perinnettä.
Monenlaisten ennakko-odotusten paineiden allakin elokuva onnistuu yllättävän hyvin. Toki oli aivan turhaa muuttaa Jerryn aisaparin, Phil Deckerin (Christian Ulmen), hahmo täydeksi idiootiksi, mutta ei se elokuvaa täysin pilaakaan, sillä vaikka useimmat pelle-Deckerin maneerit ovat lähinnä kliseistä ja väkinäistä pöllöilyä, on tällä Jerryn uudella riippakivellä toisaalta itse juonen kannalta keskeinen merkitys, mihin harvemmin muistan Cottonin kirjallisissa seikkailuissa törmänneeni. Cottonin hahmo taas on juuri sellainen kuin pitääkin, ja Christian Tramitz on viimeistä puvun ryppyä myöten ilmetty Jerry Cotton!
Juoni on juuri sopivan kioskikirjamainen ja hahmot, niin konnat kuin koukutkin, vedetään joka käänteessä sopivasti överiksi, että ainakin suomalaisille Jerry Cottoneille tyypillinen, hiukan itseironinen huumori yltää reilusti parodian puolelle, kuten elokuvan lajityypille sopiikin. Cotton ei kuitenkaan ole mikään kengännauhoihinsakin kompuroiva Maxwell Smart, vaan lukemattomissa liemissä kovaksi keitetty G-mies, jonka hahmon humoristisuus ei niinkään perustu slapstickiin vaan juuri jäyhään ja hetkeksikään herpautumattomaan kovuuteen, pätevyyteen ja totisuuteen. Ja Christian Tramitzin pokka pitää pahimmissakin paikoissa.
Sivuhahmoista erityismaininnan ansaitsee FBI-päällikkö John D. High, Jerryn pomo (Herbert Knaup), josta on varsin onnistuneesti modernisoitu hyväntahtoinen mutta täysin selkärangaton opportunisti – hahmolle olisi voitu kirjoittaa juonen kannalta huomattavasti merkittävämpikin rooli elokuvaan. Sivuhenkilöistä jäin kaipaamaan Nevilleä, tuota jo kieltolain ajoista FBI:n palveluksessa alkoholisoitunutta veteraania, jonka viskinhuuruisen olemuksen tiimoille olisi aivan varmasti tähänkin tarinaan voitu helposti kirjoittaa vitsi tai pari.
Konnakaarti on kohtuullisen onnistunut ja sopivan yliammuttu, jotta tyypit muistaa koko ajan ottaa huumorilla; leffa sopiikin mielestäni hyvin kaikille yli kymmenvuotiaille – vaikkapa isien ja poikien (tai tyttärien) yhdessä katsottavaksi. Mónica – Penélopen pikkusisko – Cruz on kohtalokkaan viettelijättären roolissa napakymppi, ja Christiane Paul passaa kovapintaiseksi G-naiseksi ja tapahtumien ”takapiruksi” kuin sepänsällin spesiaali konnan leukaan.
Vaikka elokuva alkaa modernien rikostrillerien parhaiden perinteiden mukaan jännityselementein – visuaalisesti varsin kekseliäästikin sitä paitsi, mitään varsinaista trilleriä tai edes järin näyttävää toimintaa ei katsojan kannata odottaa, kyse on puhtaasti agenttiparodiasta. Tämän kun pitää mielessä, eikä liikaa ryhdy bongailemaan ilmeisiä eroavaisuuksia kirjallisten Cotton-kertomusten samannimisiin hahmoihin, on luvassa oikein viihdyttävä puolitoistatuntinen G-mies Jerry Cottonin malliin.
[stars = 3,5]
