Jos Chronicle kärsii jostain aspektistaan lippuluukuilla, on kyseessä leffan toteuttamistapa. Raina nimittäin kuuluu surullisenkuuluisaan found footage -kerhoon, jossa leikitään, että elokuvan tapahtumat on oikeasti kuvannut jokin hahmoista, ja aluksi merkityksettömältä vaikuttanut filmimateriaali on sittemmin löydetty katsojan nautittavaksi, kun sontaa on osunut kattotuulettimeen.
Elokuvantekijöille amatöörimäinen kameranheiluttelu on tietenkin oivallinen syy olla tarkasti kuvaamatta erikoistehosteita vaativia tapahtumia, jolloin saadaan kivasti säästettyä budjetissa. Ikävä kyllä ainoa koukku katsojalle on se, että tuloksena syntyvä leffa olisi jotenkin realistisempi, onhan se sentään kuvattu päähenkilöiden perspektiivistä. Käytännössä kuitenkin mitä isompaan kokoluokkaan found footage -produktioissa siirrytään, sitä teennäisempi ja tuskaisempi lopputuloksesta tulee. Elokuviin haetaan amatöörimäisyyttä väkinäisesti, eli kameraa heilutellaan villisti edestakaisin kaaoksenomaisen tunteen luomiseksi, mikä ei kuitenkaan palvele elokuvaa millään tavalla. Esimerkiksi tunteikkaalla hetkellä Nokian mainokseen zoomailu Cloverfieldissa ei todellakaan toiminut leffan eduksi. Draaman koskettavuuden ohella toiseksi ongelmaksi nousee toimintakohtauksien suttuisuus – esimerkiksi dokumentinomaisen osionsa mallikkaasti hoitanut District 9 joutui tämän ongelman edessä täydellisesti hylkäämään tiukassa loppurutistuksessaan kaiken illuusion first person -perspektiivistä, ja kamera siirtyikin puhtaasti kuvaaman tapahtumia ulkopuolisena tarkkailijana.
Chroniclessa ongelma kameran mukana kuljettamisesta on ratkaistu siten, että päähenkilöiden syliin tippuu nippu yliluonnollisia kykyjä, joihin lukeutuu myös kuvaamispakotteisille päähenkilöille siunaantuva telekineesi. Kolme amerikkalaisnuorukaista Andrew (Dane deHaan), Steve (Michael B. Jordan) ja Matt (Alex Russell) saavat joltain kameralle häiriötä aiheuttavan luonteensa vuoksi epämääräiseksi jäävältä yliluonnolliselta / ekstaterrestaalilta esineeltä erikoisvoimia. Niiden kanssa he voivat tehdä sitä, mitä nuoret supersankarielokuvissa eivät tee, koska velvollisuus sankaruuteen tippuu kätevästi pahiksen muodossa heidän tielleen: pilailevat, hankkivat suosiota tai alkavat ajaa kykyjään omien etujensa suuntaan, joista viimeksi mainittu saattaa hyvinkin sisältää hallitsemattoman tunnepurkauksen kaltaisen koston heitä päihin potkinutta maailmaa kohtaan.
Chronicle onnistuu siis huijaamalla toteutustapansa sääntöjä päihittämään found footage -leffojen isoimman ongelman: kamera alkaa pysyä päähenkilöiden psyykkisten voimien takia paikoillaan silloin, kun vakaalle otteelle on tarvetta. Kun lisäksi suuri yhteydenotto alkaa purkautua, siirrytään pelkkien viranomaislähteiden, kuten valvontakameroiden, näkökulmasta onnistuneesti pikkuhiljaa kohti tavallisten kaduntallaajien kuvaamia satunnaispätkiä, joista vaihdetaan pois toiseen parempaan näkökulmaan, jahka se on toiminnan kannalta kätevää. Kuva-aineistoa siis kasataan sieltä täältä uskottavuuden ja toteutustavan rajoja hipoen, mutta niitä kuitenkaan rikkomatta.
Kun potentiaalisesti rajusti pieleen menevä leffa välttääkin ison toteutusmetodiin liittyvän sudenkuopan, on sääli nähdä sen putoavan toiseen, tarinalliseen monttuun. Vaikkei olisi traileria nähnyt tai juonikuvausta lukenut, kertovat ensihetket kaiken oleellisen Andrew’n humaltumisesta uusiin kykyihinsä, joiden avulla hän toivoo voivansa oikaista kokemansa vääryydet. Hän on koulukiusattu nuori, joka tulee rikkinäisestä perheestä huonomaineiselta alueelta. Ilmeisesti elokuvantekijät pelkäsivät tosissaan, että hahmo vaikuttaisi liian psykoottiselta ilman kaikkea taustatarinaa, joten häntä piti yli-inhimillistää kliseisyyteen asti. Tunnepuolella onneksi tukevat onnistuneesti hyvät näyttelijäsuoritukset, jotka yhdistävät luontevasti nuorekasta ilonpitoa ja välinpitämättömyyttä suuriin odotuksiin ja pettymyksiin elämää kohtaan. Myös toimintakohtauksien kannalta leffa pystyy tarjoamaan rivitoimintaa tunteikkaamman lähestymistavan – liittyy se sitten kokijan perspektiivin käyttöön tai siitä sulavasti pois loikkimiseen tapahtumien tarpeen mukaan. Siellä täällä eräät kohtaukset mahdollistaneen greenscreenin käyttö on tuskaisen itsestään selvää, mutta praktisemmat tehosteet kestänevät aikaa paremmin.
Huolimatta tutuista tarinaelementeistä ja täydellisestä ennalta-arvattavuudestaan Chronicle ei suinkaan ole huono elokuva. Ohjaaja Josh Trank ja käsikirjoittaja Max ”Johnin poika” Landis ovat kuin Duncan Jones Kuun parissa jokunen vuosi sitten: vaikka tarinalla on tutut reunukset, sisällössä on tarpeeksi piristäviä uusia näkökulmia ja pikkuideoita toimivuuden varmistamiseksi. Merkittävin on tietenkin vapaan mellastusmahdollisuuden tarjoaminen eritaustaisille lukioikäisille nuorille, mistä leffa kerää toimivan dialogin ohella useankin naurun sekä ennen kaikkea virkistävän omanlaisen ja todenkuuloisen näkökulman jokaisen itse kokemaan hurvitteluasenteeseen tai siihen painostavaan tuttavapiiriin. Voimien käyttämiseen liittyy ovelia pikkujippoja, kuten keskittyminen erikseen kunkin kyvyn aktivoimiseksi ja ankarista ponnistuksista kumpuava varovainen verenvuoto, jotka molemmat viestivät kykyjen rajallisuudesta ja sitä kautta hahmojen haavoittuvuudesta. Toimintakohtauksien puolella ei tarvitse katsoa supervoimilla varustetuille henkilöille turhauttavan tavallista nyrkkirysyä vaan mielen voimalla käydään muiden kimppuun ja itsensä suojelemiseen muilla keinoin. Lopuksi teoilla on seurauksensa, joista ei voi paeta käpertymällä läheisten syliin.
Kaikesta arvattavuudestaan huolimatta Chronicle on takuuvarma piristys Oscar-kauden jälkimaininkeihin. Se välttää found footage -tyylin ongelmakohdat, mutta toisaalta Andrew’n lopulliseen hajoamiseen on saatu metodilla usein haettavaa henkilökohtaista kiinnostusta ja tunteikkuutta – hahmo kun voi halutessaan puhua kameralle silloin kun muita ei ole läsnä. Kun leffan loppua kohden meno eskaloituu entisestään, on muiden marginalisoituneiksi ja syrjityiksi tunteiden varmasti helppo samaistua hänen lopulliseen rikkoutumiseensa ja tempautua sitä seuraaviin efektitapahtumiin. Ikävä kyllä leffan lopussa saattaa jäädä haluamaan vielä enemmän: raina ei ole edes puolitoistatuntinen. Piittaamatta kuitenkaan mahdollisista pettymyksistä juonenkehittelyyn, pituuteen tai found footage -kikan käyttöön, Chroniclea ei kannatta skipata huolettomasti – leffassa ei nimittäin todisteta pelkkää yliluonnollisten voimien väärinkäyttöä vaan erinomaista lisää supersankarielokuvien joukkoon ja mahdollisesti myös monen tulokkaan ensiaskelia kohti tähteyttä.
