Klimppi Itäpuun uusin ohjaustyö kertoo tositarinan siitä, miten Nelson Mandela (elokuvassa Morgan Freeman) onnistui vankilasta vapauduttaan ja Etelä-Afrikan presidentiksi päästyään kitkemään maastaan siellä valtoimenaan vallineen apartheidin. Hän tajusi, että paras keino kansan yhdistämiseen on sen huvien tuominen yhden katon alle. Tähän hän käytti kansan suosikkilajiksi niin valkoisilla afrikaaneilla kuin tummaihoisilla alkuperäisasukkailla noussutta rugbya. Etelä-Afrikan joukkueen kapteenin (Matt Damon) kanssa hän käynnisti vaativan kampanjan, jonka tavoitteena oli kansan yhdistäminen.
Heti alusta on selvää, ettei Invictus – Voittamaton ole ihan tavanomaisin Eastwoodin ohjaus. Se karttaa kovasti sitä karua realismia, joka on ollut erittäin läsnä miehen edellisissä elokuvissa. Tämä on kenties vain hyvä, sillä täten elokuva saa paljon toiveikkaamman tunnelman ylleen. Elokuvan suurin haitta on, että se on tavallaan kovin kaksijakoinen. Kun yhden filmin sisällä on kaksi suurta fokusta joihin keskitytään isosti, toinen jää pakosti toisen varjoon. Tässä tapauksessa Mandelan taistelu maassaan vallitsevaa rasismia vastaan jää ikävästi rugbypelin jalkoihin. Samalla kuitenkin Invictuksen suurin hyöty on se, ettei se ole tarina Nelson Mandelasta. Se on elokuva kaikesta siitä, mikä miestä ympäröi puettuna rugbysta kertovan urheiluelokuvan muotoon. Eastwood on osuvasti osannut valikoida tarpeeksi materiaalia Mandelaa ympäröineistä konflikteista ja ristiriidoista elokuvaansa paljastamatta silti tapahtumien varsinaista punaista lankaa. Apartheidin käyttö Afrikan mantereella esitellään vain pintapuolisesti, mutta tämä hieman normaalista poikkeava tapa on juuri sitä, mihin elokuvalla on pyritty. Koska Eastwoodin leffaa mainostetaan pääasiassa rugbyelokuvana, sen tulee näkemään moni muissa maissa tuosta Suomessa vähälle huomiolle jääneestä lajista innostunut pikkulapsi. Tämä tapahtumaketju todennäköisesti sitten elokuvan jälkeen käynnistää lapsessa tiedonhaun himon, jolloin hän kyselee vanhemmiltaan elokuvassa hämäriksi jääneistä tapahtumista. Jos edes yksi lapsi oppii Mandelan elämästä ja konflikteista joiden keskipisteessä hän usein oli elokuvan nähtyään kirjaston tai mielellään kehittävien vanhempien kanssa käytyjen keskustelujen avulla, on Invictus elokuvallisena teoksena onnistunut tavoitteessaan täydellisesti.
Morgan Freemania povattiin muistaakseni jo vuosikymmen sitten Mandelan rooliin erinäisissä elämänkertaelokuvissa, ja on helppo ymmärtää miksi. Fyysinen ulkonäkö on kahden välillä hyvin nähtävissä, mutta Freeman on myös luonteeltaan täydellinen rooliin. Hän näyttää ja käyttäytyy harkitsevaisesti ja epäitsekkäästi jokaisessa kohtauksessaan, ja hänen silmistään voi aina nähdä kaiken sen tuskan, jota Nelson elämässään koki. SIlti hän pystyy anteeksiantamaan tämän kaiken suuremman hyvän puolesta, ja Freeman tekee tämän täysin uskottavasti. Harmillista tosin on, että niitä Hollywoodin kätköistä löytyviä, aivan liian monissa elokuvissa käytettäviä tylsiä Freemanin monologeja, joissa hän höpisee pseudofilosofista sontaa, on käytetty myös Invictuksessa. Tämä kertojaäänityyli tulee esille vain kahdesti elokuvan aikana, ja etenkin lopussa se tuntuu täysin turhalta. Muut näyttelijät onneksi esittävät roolinsa mainiosti, mutta ikävä kyllä Matt Damonin luotsaaman rugbyjoukkueen edesottamukset lopulta päätyvätkin koko elokuvan huonoimmaksi osaksi. Lähinnä kliseisiä kannustuspuheita Matt Damon on opetellut hienosti kunnollisen afrikaaniaksentin, mutta sillä puhuttavat vuorosanat ovat yhtä rajoittuneita kuin Keanu Reevesin näyttelytyö. Joukkueen kohtalo on naurettavana ennalta-arvattavissa jopa niille, jotka eivät historiaa tunne, koska se on yksinkertaisesti niin moneen kertaan nähty parissa tuhannessa muussa urheiluelokuvassa. Käsikirjoittajat eivät varmasti mahtaneet sille mitään, koska todellisuus meni näin, mutta he olisivat silti voineet paremmin luoda joukkueen pelaajien välille skismoja ja kemioita. Nyt suhteet ovat epätasaisia ja pomppivia, eikä niissä ole lainkaan johdonmukaisuutta. Välillä vihataan toista, seuraavassa kohtauksessa suorastaan sivellään kielareita kankkuun.
Voittamaton ei onneksi pyöri sataprosenttisesti Mandelan rugbyseikkailujen ympärillä. Käsikirjoittajat Anthony Peckman ja John Carlin osaavat yllättää näyttämällä Mandelan presidenttiyden vaikutuksia Etelä-Afrikan kansalaisiin hänen henkivartijakaartinsa kautta. Elokuvan alkaessa tämä afrikaanien ja alkuperäisasukkien kansoittama sekalainen joukko suorastaan puhkuu väkivaltaa ja erimielisyyksiä, ja he oppivat elämään toistensa keskuudessa päätarinan ajaessa ohitsemme. Vaikka toisesta ei pitäisikään, osoittaa Invictus yhden ammattimaisuuden perimmäisistä säännöistä tällä sivujuonteella; työtovereita ei saa syrjiä, inhota tai kaihtaa. Muuten hommat menevät päin honkia oikein urakalla. Muutenkin koko leffa puhkuu samanlaista suvaitsevaisuuden viestiä. Vaikka se kuulostaakin kliseiseltä, on se silti tärkeä osa maailmaa ja sen toimintaa. Niin kauan kuin apartheidia esiintyy pienimmässäkään muodossa, on mielestäni oikeutettua tehdä tällaista viestiä sisältäviä elokuvia.
Oikeastaan Invictus – Voittamaton onkin hyvin toimiva elokuva. Ikävä kyllä se kompuroi aivan liian usein kliseisiin kiitos urheilujuonensa, joka ei anna paljon tilaa niin Eastwoodille kuin käsikirjoittajillekaan omaperäisen materiaalin luomisessa. Silti elokuva tuo viestinsä lävitse, ja vaikka se välillä onkin kornimpi kuin maissintähkä, katsoo sen mielellään loppuu. Toivon todella, että elokuva onnistuu tarkoituksessaan ja onnistuu viemään arvokkaan historiantunnin perille rugbysta innostuneille nuorukaisille, ja miksei muillekin.
