Coenit, nuo leffabisneksen kuuluimmat veljekset, onnistuvat sujuttamaan oman juttunsa mukaan sama mihin genreen he ikinä kurkottavatkaan. Vuonna 1990 Coenien vasta alkutaipaleella ollut leffataival hypähti kovaksikeitetyn rikosleffan puolelle ja sai oman mafialeffansa, Miller’s crossingin.
Miller’s crossing on, kuten suomennus jo kertoo, täynnä Vaarallista peliä, jossa luodit viuhuvat ja luottamus lähimpään toveriin on kovilla. Rikollinen toisensa jälkeen löytää itsensä luodinlevyinen reikä otsassaan ja Survivoreiksi kelpuutetaan tässä show’ssa vain fiksuimmat – jos edes heitäkään.
Coeneilla ei ole vielä kasassa omaa kulttistatustaan tai mitään valtavaa tähtijoukkoa. Toisaalta mukana ovat jo loistaviksi vakiokaartilaisiksi osoittautuneet John Turturro ja Steve Buscemi. Tulevat Isot Nimet siis. Näkyvimmästä (joskaan ei parhaasta) roolista vastaa mr. Gabriel Byrne, joka on sittemmin loannut uraansa oikein hartiavoimin (mm. End of Daysin pohjanoteeraus). Byrne tekee vakuuttavan duunin gangsterikuningas Leon (Albert Finney) oikeana kätenä ja leffan juonikkaana & iskuja kestävänä sankarina – jos moista ilmaisua tässä genressä voidaan edes käyttää, ehkä onkin vain pahiksia ja vähemmän pahiksia. Huiman korkealle arvostetun virtuaalisen Arsi-patsaan saa itselleen Jon Polito, jonka sivuroolisuoritus kiiltää enemmän kuin kiillotettu kalju auringonpaisteessa.
Letkeys on jälleen avainsana ja sitä “Coenin oma juttu” –termi käytännössä kai tarkoittaakin. Pilke ei unohdu simmukulmasta edes tylyimpinä hetkinä tai legendoille kumartaessa. Sama mistä suunnasta tarkasteltuna Miller’s crossing on laadukasta työtä ja loistava leffa. Siispä jälleen saa ottaa hatun päästä ja kumartaa Coenien suuntaan. Tällä kertaa se on tosin ihan suotavaa pelkän genren takia.
