Thomas Cobb kirjoitti vuonna 1987 romaanin, joka kertoo alkoholisoituneesta 57-vuotiaasta entisestä countrytähdestä, jonka nykyinen elämä kuluu keikkaillessa pienkaupunkien baareissa, sosiaalisten suhteiden täyttyessä satunnaisista yhden yön jutuista. Neljän hajonneen avioliiton karaistama Bad Blake (Bridges) seilaa hotellista toiseen, yrittäen pitää itsensä leivän (lue viinan) syrjässä kiinni, kunnes hän tapaa mukavan mutta paljon itseään nuoremman Jeanin (Gyllenhaal) ja hänen neljävuotiaan poikansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Scott Cooper tarttui projektiin ja väänsi kirjasta samannimisen, ja vuonna 2009 ilmestyneen elokuvan nimeltä Crazy Heart. Elokuva on Cooperin debyyttiteos ohjaajan pallilta ja sen päänäyttelijöinä nähdään Oscar-ehdokkuudet rooleistaan saaneet Jeff Bridges ([movie]The Big Lebowski[/movie]) ja Maggie Gyllenhaal ([movie]The Dark Knight[/movie]).
– I used to be somebody, now I’m somebody else.Countrymusiikin täyteinen ja viskin huuruinen osaelämänkerrallinen muistuttaa hyvin paljon vuosi takaperin ilmestynyttä [movie]The Wrestler[/movie] -elokuvaa, sillä molemmissa teoksissa kuvataan vanhaa ja ainakin näennäisesti jo parhaat päiväänsä nähnyttä staraa. Cooper ei kuitenkaan lähde kuvaamaan päähenkilöä aivan yhtä realistispainotteisesti kuin genreveljensä, vaan hän antaa enemmän hollywoodmaisen kuvan, mutta silti ainakin puoliuskottavan tarinan entisestä kuuluisuudesta. Leffassa ei keskitytä pelkästään päähenkilön yksityiselämän vaikeuksiin, vaan häntä näytetään myös paljon lavalla ja elokuvassa nähdään monta monituista musiikkinumeroa. Ne antavat kokonaisuuteen kepeyttä ja rentoutta, eikä rankkaa tarinaa haluta viedä täysin realismin partaalle, vaan taiteillaan samalla myös hyvänmielen viihteen rajoilla. Mielestäni Cooper onnistuu keskittämään ideansa todella hyvin tuolle kultaiselle keskitielle ja Cobb’n kirjoittaman mielenkiintoisen juonen myötä leffaa seuraa oikein mielellään ja viihdyttyneenä.
Teemoina alkoholi, kuuluisuus, taiteilijanura ja yksinäisyys ovat koko ajan läsnä, mutta niitä ei väkisin tyrkytetä katsojan silmille, vaan niiden annetaan viedä asioita eteenpäin omalla painollaan – tavallisena osana erilaista arkea. Tästä asiasta elokuvassa juurikin pidän, sillä se vain haluaa kertoa hyvän tarinan, eikä yrittää saarnata päihteiden tai yksinäisyyden haittapuolista. Katsoja kyllä näkee nuo asiat leffan kuluessa muutenkin ja saa ajattelemisen aihetta.
Keskeisessä roolissa tämänkaltaisissa elokuvissa on tottakai päänäyttelijä, eli tässä tapauksessa kokenut harmaaparta Jeff Bridges. Näyttelijän täytyy olla uskottava ja pystyä kannattelemaan elokuvaa välillä yksinkin pystyssä. Bridges suoriutuu vaativasta tehtävästään todella hyvin, tuoden valkokankaalla haavoittuneen ja eksyneen juopon. Hahmo kehittyy elokuvan aikana paljon ja Bridges antaa tälle evoluutiolle täydellisen mahdollisuuden ja ansaitsee roolistaan Oscar-ehdokkuuden, ehkäpä jopa itse pystinkin. Mutta sitävastoin käsikirjoittaja Cooper ei ole täysin onnistunut tehtävässään. Mielestäni hän alkaa muuttamaan päähenkilöä liian nopeasti, eikä tuo katsojalle tarvittavan uskottavia tienristeyksiä motiivien muutokseen. Tämä seikka häiritsi hieman elokuvan aikana ja vei katsomiskokemuksen nautinnosta osan pois. Sivuroolissa näyttelevä Maggie Gyllenhaal on hyvä, muttei mitenkään loistava, enkä lähtisi häntä sen suuremmin kehumaan. Hyvinhän nainen näyttelee, mutta jotenkin se vaikuttaa juurikin näyttelemiseltä, eikä rooliin satakympillä heittäytymiseltä.
Jokaiselle sohvanpohjalla kyhjöttävälle kaljankittaajalle Crazy Heart on ehdottoman suositeltava teos. Rennolla yleisilmeellään ja laadukkaalla toteutuksellaan se tavoittanee suuret katsojakunnat, onnistuen tarjoamaan kaikille jotain. Millään tasolla kyseessä ei ole täydellinen elokuva, eikä kiitettävän arvosanan antaminen käynyt mielessäkään, mutta draamana leffa onnistuu olemaan yllättävänkin viihdyttävä ja ajoittain koskettavakin – keskivertoa parempi.
