Palkkatappaja Chev Chelioksella (Jason Statham) on aamulla herätessään perinteistä krapula-aamua tai orastavaa kevätflunssaa huomattavasti kehnompi olo. Television edestä löytyy onneksi tervehenkisellä haistatuksella nimetty DVD-levy, jolta löytyy syy heikkoon jamaan. Levyllä näkyy kuinka toinen roistonketale (Jose Pablo Cantillo) on veljensä avustuksella ensin kolkannut Chevin ja sitten vielä myrkyttänytkin tämän. Myrkkykään ei ole sieltä heikommasta päästä, vaan tujua kiinalaista tavaraa, joka tappaa. Vähempikin pistää vihaksi.
Chev lähtee etsimään tappajiaan ja samalla selvittämään, löytyisikö mahdollista parannuskeinoa. Tutulta lekurilta hän pian kuulee, että pelastusta ei ole saatavilla, mutta adrenaliinin pitäminen jatkuvasti koholla lisää elinaikaa sentään jokusella tovilla. Pulssi on siis pidettävä korkealla ja paikalleen ei saa jäädä. Koston lisäksi myös tyttöystävä olisi mukava tavata vielä viimeisen kerran. Elokuvan ydinidea on lainattu 50-luvun film-noir -klassikolta Kuollut saapuessaan (D.O.A.), jossa päähenkilö myös sai alussa tietää olevansa myrkytetty ja lähti tämän jälkeen etsimään tappajaansa. Mukaan on kuitenkin ovelalla tavalla yhdistetty myös bussitoiminta Speediä korvaamalla räjähdyksen uhan alla miniminopeuden vaativa linjamabiili päähenkilön omalla keholla. Juoni siis pakottaa vauhdikkuuteen ja sitä sitten riittääkin. Päähenkilö tappelee, kaahaa, piikittää aineita, nai ja jopa jammailee kantrimusiikin tahdissa henkensä pitimiksi.
Jason Statham tekee pääosassa jälleen kerran sen, minkä on jo Guy Ritchien ensitöissä tapahtuneesta läpimurrostaan asti hallinnut – on kova äijä. Peribrittiläinen jalkapallohuligaanin habitus on hiljalleen taannut rooleja jo rapakon takanakin ja maine juuri toimintatähtenä on karttunut kovaa vauhtia. Kuivakalla rutiinilla hoituu rooli Crankissakin, mutta näyttää Stathamilta löytyvän tuiman ilmeen lisäksi sopivissa määrin itseironiaakin. Vanhemman polven toimintatähdistä esimerkiksi Steven Seagalin olisi vaikeaa kuvitella juoksevan isoa osaa elokuvasta perse paljaana sairaalakaapuun pukeutuneena. Statham tämän tekee ja onnistuu siitä huolimatta samalla säilyttämään uskottavuutensa.Elokuva ei ota itseään turhan vakavasti, ja miten se tällaisella perusasetelmalla olisi edes mahdollistakaan. Väkivalta on kyllä rujon graafista, mutta vastapainona kaikki on vedetty reippaasti överiksi tavalla, jolle ei voi kuin katsannokannasta riippuen joko huokailla tai virnistellä. Meininki on kauttaaltaan suoraviivaisen härskiä. Muutamassa kohtauksessa lainataan tyylikeinoja jo animaatioelokuvankin puolelta, sillä harvoinpa rakennuksen ulkoseinät sentään pullistelevat sisällä käydyn tappelun voimasta.
Elokuva on ohjaajakaksikolleen ensimmäinen ja se paistaakin useassa kohtaa pahasti läpi. Tyylikeinoja on napsittu vähän sieltä sun täältä, mutta aina ei ole oikein tiedetty miten niitä käytettäisiin. Juonenkuljetuskaan ei kulje aivan niin vakailla kiskoilla, kuin elokuvan vauhdikkuudesta voisi päätellä. Sykkeensä ja asenteensa ansiosta Crank kuitenkin toimii puhtaalla viihdetasolla hyvin. Paljon huonommankin valinnan voisi tehdä toiminnannälkäänsä tyydyttämään. Voin lopuksi todeta, että Crank on ehdottomasti Jason Stathamin rankin rooli.
