Delos on futuristinen huvipuisto missä vieras voi toteuttaa omia oikkujaan ja fantasioitaan kolmessa eri ‘maassa’: Rooman imperiumia mukailevassa Romanworldissa, keskiaikaisessa Medievalworldissa ja nimipaikka Westworldin Willissä Lännessä. Nuuppa lakimies Peter (Richard Benjamin) ja tämän yrmympi kaveri John (James Brolin) menevät Westworldiin ja jo ensimmäisenä päivänä kohtaavat tylyn Revolverimiehen (Yul Brynner). Lyhyen totuttelun jälkeen kaverukset alkavat tehdä olonsa kotoisaksi ja rupeavat lainsuojattomiksi. Kolmantena päivänä, hurjaa kapakkatappelua seuraavaa krapulaa kärsiessä jokin menee kaikkialla pieleen ja Peter joutuu pakenemaan henkensä edestä perässään tappoaikeissa oleva kone joka pystyy tappamaan.
Kaksi metriä pitkä lääkäri Chicagosta ja kirjailija Michael Crichton kokeili monenlaisia medioita työssään enne siirtymistään pääasiassa kirjailijaksi. Westworld on pienihkö elokuva, mutta siinä käsitellyt teemat tulivat myöhemminkin esille hänen tuotannossaan ja inspiroivat mm. Paul Verhoevenin ja James Cameronin omia robottikuvauksia tappokoneista. Westworldin miljöö on äärimmäisen synteettinen akrobaattisine tappeluineen, veriroiskeineen ja sen vastakohtana esitetään paikkaa ylläpitävää teknistä henkilökuntaa ja huoltotiloja. Juonta on liikaakin puolentoista tunnin teokseen, mutta silti Crichton pitää ohjat käsissään soveltaen tietokoneistettua kuvankäsittelyä ja hyvin konservatiivista kuvakerrontaa. Fred Karlinin musiikki ei oikein sovi kokonaisuuden kanssa yhteen.
Richard Benjamin ei loista karismassa eikä ole todellakaan uskottava karskina Willin Lännen lainsuojattomana, mutta se onkin fantasia mitä hän toteuttaa Westworldissa, joten asia siedettäköön. James Brolin tämän yrmympänä kaverina on ehkä tottuneempi paikan tunnelmaan, mutta luonnollisesti ei leikkiin tottuminen auta yllättävän (heille, ei katsojille) käänteen iskiessä päälle.
Yul Brynner on silkkaa karismatimanttia. Ikä jo hieman painaa kasvoissa, mutta rehvakkaalle robottitappajalle se on täydellinen olemus ja mukana on jopa hienoista ironiaa olemuksessa. Tönäisynä kohti ‘uncanny valleyta’ on silmien luonnoton kiilto ja luonnollisesti ohjelmoinnissa ja sensorijärjestelmässä on heikkouksia joita on mahdollista hämätä. Lyhyesti sanoen Yuliu Borisovitsh toimittaa uhkaa ja parodiaa samassa paketissa eikä kumpikaan ole riitasointu.
Kokonaisuus on erinomaisen viihdyttävä elokuva ja kärsii liiallisesta lyhyydestään. Moni asia mihin elokuva viittaa jää avoimeksi, mutta tunnelma on hyvä koko ajan eikä asiaa yhtään haittaa Yul Brynnerin uskomaton tehokkuus.
