On Michael Crichtonin ja koko Runaway-leffan onni, että Tom Selleck on maailman ainoa mies, joka onnistuu näyttämään uskottavalta mursuviiksissä ja jättilaseissa. Ilman Selleckin suoritusta robotein varustettu teknotrilleri kärsisi isoista ongelmista.
Kuten Crichtonilla on tapana, hän esittää taas uhkakuvan siitä, kuinka ihmisen itsensä lanseeraama huipputekniikka riistäytyy käsistä. Jurassic Parkissa alleviivattuna ongelmana olivat geenitekniikan höllät lakisäädökset ja Tappokoneessa vastaavasti viihdemaailman robottiteknologia riistäytyi käsistä. Näiden kahden viihteellistetystä riskistä kertovan tarinan väliin mahtuu alkujaan suurtuotannoksi kaavailtu Karkuri, jonka kohtalona oli lopulta päätyä b-tekniikalla ja parilla tähtösellä varustetuksi scifi-pätkäksi.
Karkuri sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa robotit näyttelevät isoa osaa ihmisten elämässä. Järin futuristista kuvaa tulevaisuudesta ei aikaansaada, mutta poliisin aliarvostetun Runaway-robotteihin erikoistuneen yksikön kiinnostavuus on sentään ok. Jack R. Ramsay (Selleck) on yksikön stara, korkeita paikkoja pelkäävä, mutta muuten niin uhkarohkea kyttä. Pariksi, kuinkas ollakaan, saapuu kaunis naiskollega Karen (Rhodes ensimmäisessä ei-tanssipohjaisessa roolissaan) ja tunteita lämmittelee myös pahikseen jotenkin kytkeytynyt sihteerinainen Jackie (Alley). Vectrocon-pahiksen osassa virnistelee rokkari Gene Simmons, ja Kiss-miehen pari maanista Bela Lugosi -ilmettä ja hikipisarat otsalla ovatkin vekkulia seurattavaa.
Crichtonin kässäri kompastelee pari kertaa kunnolla. Karen-jepen tanssitausta on ihan hauska juttu (vrt. Rhodesin maine tanssitähtenä), mutta lämpöhakuisten (ja kovin henkilökohtaisten) ohjusten, pahemman kerran puolitiehen jääneiden tappajarobohämähäkkien sekä lopun kukkaismekotetun kipinöintikohtauksen laimeus on suurta. Itse robottien todellinen uhka on sekin hukassa.
Karkuri uppoaa auttamattomasti elokuvien suureen tasaiseen massaan. Tehosteet kelpaavat nauruhermonkutkuttajiksi, mutta muistuttavat myös siitä, kuinka Crichton uhkakuvineen tuppaa olemaan monesti edellä aikaansa – tämä siis sekä positiivis- että negatiivissävytteisesti todettuna. Musiikkipuoli kompastuu sekin oudosti, vaikka puikoissa on (elämänsä ensimmäisen syntikka-soundtrackin väsännyt!) J. Goldsmith. Pääosakolmikon mukavat suoritukset paikkaavat sitä, mitä yllättäen korkeuksissa käyty loppukohtaus latistaa. Crichtonilla on hallussa roboverkkonsa jännite, mutta leffasta moinen vastaavasti uupuu. Lisäksi yli kaksimetrisen ohjaajaproffan tulisi muistaa, että vaikka Kiss-stara leffassa nähdään, ei lopun tarvitsisi olla niin pelkistetyn aivasmeidvölavinjuupeipeä. Karkuria kun jostakin kummasta syystä mainostetaan synkkänä tulevaisuusvisiona.
