Kukaan tuskin yllättyi, kun Ron Howard päätti ”Da Vinci –koodin” suurmenestyksen jälkeen ohjata elokuvalleen jatko-osan, samoissa aihepiireissä liikkuvan, samantapaisella juonenkuljetuksella etenevän ja samat viat jakavan, niin ikään Dan Brownin kynäilemän ”Enkelit ja demonit” –eeppoksen pohjalta. Päähenkilö Robert Langdonia (Hanks) lukuun ottamatta tekeleellä ei juonellisesti ole paljonkaan tekemistä edeltäjänsä kanssa, ellei sitten tarinankuljetuksen samankaltaista: vihjeitä ratkaistaan yliluonnollisella nopeudella, koko ajan ollaan menossa jonnekin kauhealla kiireellä ja toki katolinen kirkko on edelleen kuvioissa mukana. Tämän lisäksi teoksia yhdistää niiden erittäin heikko laatu. Vaikka ”Da Vinci –koodi” ei ollut kummoinenkaan elokuva, niin Enkelit ja demonit pistää vielä pahemmaksi.
Kupletin juoni on seuraava: CERNissä, Sveitsissä tehtaillaan hiukkaskiihdyttimessä ennennäkemättömän suuri määrä antimateriaa, joka sitten rusautetaan ihmisten ilmoille magneettisissa lasipurkeissa. Koska antimateria tavalliseen aineeseen annihiloituessaan vapauttaa valtavia määriä energiaa, terroristit luonnollisesti kaappaavat yhden putelin antimateriaa – mikä oli tosin arvattavissa alusta lähtien. Kohta ollaankin jo Vatikaanissa, jossa renessanssiajan salaliitto Illuminati suunnittelee koko kylän räjäyttämistä antimaterialla. Onneksi Robert Langdon osuu paikalle hemaisevan fyysikko Vittoria Vetran (Zurer) kanssa. Apuna on vielä vastikään kuolleen paavin lellikki Camerlengo Patrick McKenna (McGregor), jolloin tämä joukkio ryhtyy yhdessä paikallisten poliisivoimien ratkaisemaan rikosta. Aika on luonnollisesti kortilla – kysymys kuuluukin, ehtiikö antimateriasta viritelty pommi räjähtää ennen kuin se löytyy, vai saavatko katolisen kirkon vastustajat tahtonsa lävitse.
Siinä sitä onkin kysymystä. Jokainen varmasti arvaakin jo, miten juttu päättyy. Sama koskee myös Enkelien ja demonien katsojaa: kömpelösti scifi-aineksien kanssa flirttailevan johdannon tavoin koko elokuva on epäuskottavuudestaan huolimatta ennalta-arvattava, pömpöösi, typerä ja itsekritiikitön. Mainittakoon, että itse arvasin loppuratkaisun kun elokuvaa oli kulunut noin 20 minuuttia – ja vaikka juttu eteneekin henkeä salpaavalla vauhdilla, lukuisten aivottomien ja hämmentävän puun takaa ilmaantuneiden juonenkäänteiden vauhdittamana, arvaa katsoja lähes joka ainoan tapahtuman vähintään viitisen minuuttia etuajassa. Monet juonenkäänteet myös pimittävät katsojalta tietoa tai antavat virheellistä informaatiota seuraavien tapahtumien peittämiseksi – välillä nämä tapahtumat ovat jopa ristiriidassa myöhempien kanssa. Enemmän tai vähemmän spoilaavia tällaisia piirteitä Enkeleissä ja demoneissa ovat mm.: Miten Langdon pystyy ratkaisemaan muutamassa tunnissa arvoituksen, joka on pysynyt salassa satoja vuosia vaikka asiaa on varmasti tutkittu niin omana aikanaan kuin arkeologien toimesta jälkeenpäinkin? Eikö viiden kilotonnin (noin puoli Hiroshiman ydinpommia) räjähdys tuhoaisi koko Vatikaanin ja Rooman siinä sivussa, vaikka se olisikin muutaman sadan metrin päässä aiotusta räjähdyspaikasta? Eikö antimateria säilytetäkään magneettisissa kammioissa? Miksi se täytyy siirtää pois turvallisista paikoista siirrettäviin puteleihin, kun sitä ei kuitenkaan voi tutkia tavanomaisin menetelmin? Miksi koko elokuva on ylipäänsä tehty?
Mitä tulee näyttelijäntyöhön, ei katsoja voi välttää oksennusreaktioiden syntymistä. Pääroolissa on, kuten ”Da Vinci –koodissakin”, kaikkien suosikkienkelinkasvo, Tom ”Pallinaama” Hanks. Mies hoitaa roolinsa Enkeleissä ja demoneissa kuten niin monessa muussakin elokuvassaan, jotain realistisen vähäeleisyyden ja raisumman (mutta silti kohtuullisen) irrottelun välimaastossa. Se vain, että Hanksin alkuaikojen rooleja värittänyt sympaattisuus ja tapa tuoda hahmoihin elävää elämää loistaa poissaoloaan. Itse asiassa on mielenkiintoista huomata Hanksin näyttelijänlahjojen vuodesta toiseen etenevä surkastuminen – sellaisissa 1990-luvun elokuvissa kuin ”Uneton Seattlessa” tai ”Vihreä maili” äijän näyttelyä ei voinut olla ihailematta. Kuitenkin ”Pelastakaa sotamies Ryanista” alkanut degeneraatio ei näytä pysähtymisen merkkejä vaan päinvastoin kiihtyy vuosi vuodelta. Niinpä lopputuloksena on perus-Tom Hanksia, näyttelemässä itseään, eikä häntä todellakaan katso Robert Langdonina vaan Tom Hanksina. Yhhyh… Ayelet Zurer naispääosassa tekee suurin piirtein keskinkertaisen suorituksen, herättämättä tunteita juuri mihinkään suuntaan. Ewan McGregorin laittaminen paavin kultapojun rooliin sen sijaan on elokuvahistorian huonoin roolitus sitten ”Tähtien sodasta” tutun Hayden Christensenin Anakin Skywalker –roolin. Ei tuollainen karismaton ja modernin näköinen siloposkinen poju sovi millään uskonnollisen pampun rooliin.
Kun ottaa huomioon, että Enkelit ja demonit –niminen soppa on keitetty näinkin pilaantuneista aineksista, ei ole ihmekään että lopputulos on mahdollisesti vuoden huonoin elokuva. Ron Howard on ottanut huonon käsikirjoituksen ja tehnyt siitä huonon elokuvan – tosin Enkelien ja demonien henkeäsalpaava tempo on kyllä tuttu monesta muustakin nykyajan elokuvasta, ja varsinkin kirjafilmatisoinnista; lieneekö kyseessä halu tehdä teineille sopiva nopeasti nautittava ja ajatukseton välipala, vai halu mahduttaa kirjan kaikki käänteet parituntiseen elokuvaan? Tiedä häntä, mutta mielestäni ohjaajien tulisi rohkeasti lähteä tekemään elokuvasta itsenäistä taideteosta, eikä seurata kirjaa muuta kuin niissä kohdissa joissa itse haluaa. En itse tosin ole lukenut kirjaa, mutta en oikein usko että tässä millekään Stanley Kubrick –tasolle ollaan itsenäisen teoksen luomisessa päästy. Eikä myöskään laadussa – Enkelit ja demonit on huono elokuva, jonka katsominen on kuin kiinalainen vesikidutus, paitsi että tästä on maksettava. Älkää te hyvät ihmiset maksako.
