Andalusialainen koira (1929), tuo taiteilijoiden Luis Buñuel ja Salvador Dali yhteistyö, on eittämättä yksi elokuvahistorian kiehtovimpia kokonaisuuksia. Sen unenomainen mutta raadollinen maailma on puhuttanut elokuvan nähneitä vuosikaudet. Salvador Dali, joka taiteilijana saamastaan arvostuksesta huolimatta ei karsastanut Hollywoodin massaviihteen tekijöitä, teki tunnetusti yhteistyötä myös Walt Disneyn kanssa. Destinon piti olla tämän lyhyehkön liiton hedelmä. Jos se olisi valmistunut suunnitelmien mukaan, ehkä se olisi ollut yhtä huikea elokuvatapaus kuin Andalusialainen koira.
Nimensä mukaisesti Destino kertoo kohtalosta. Tarina hakee pohjaa vanhasta tarustosta, mutta sen ymmärtämiseen ei tarvitse tarustoa kuitenkaan tuntea. Päähenkilöiden, miehen ja naisen, yritys saada toisensa on kova, mutta kohtalo asettaa onnelle esteitä. Tämä seitsenminuuttinen teos kokee romanttisuudessaan imelyyden tahmaisimpia onkaloita. Samalla se kierittelee surrealismissa kuin puudeli lantaläjässä. (Tämä ei ole oikeastaan loukkaus, vaan dalimaista huumoria tavoitteleva huomautus.)
Ristiriitainen kuvannee sanana Destinoa hyvin. Jos se olisi yksinomaan Disneyn koneiston möyhentämä elokuva, siinä tuskin kukaan kirmaisi alasomana – Aku Ankka nyt ehkä perinteikkäästi ilman housujaan. Eikä Destinosta silloin varmaan myöskään puuttuisi lutuisia eläinhahmoja pupusista kisuleihin. Toisaalta, jos Destino olisi yksin Dalin kätten töitä, se saattaisi lipua kauas selitettävissä olevan tuolle puolen. Dali kaavaili elokuvan maisemiin mm. palavia kirahveja ja muita kuolevaisuuden löyhkää leyhyviä näkyjä. Perimätiedon mukaan 1940-luvun puolivälissä käynnistyneen lyhäriprojektin luonnokset haudattiin Disneyn kassakaappiin, kun Dali ja Disney huomasivat, ettei hommaan tahtonut riittää enää resursseja. 2000-luvun alussa vanhat paperit kaivettiin esiin, Fantasia 2000 -projektin tohinoissa. Vanhojen muistiinpanojen ja luonnosten tulkinta oli kuitenkin hankalaa, eikä Destinon synnytystä liene auttanut sekään tosiseikka, että Disneyllä työskentelevien pitää täyttää monenlaisia tiukkoja laatukriteerejä.
Lopputulos ei ole tässä tapauksessa enää Disneyn ja Dalin yhteinen elokuva, vaan heidän yhteisen projektinsa luonnoksiin pohjautuva elokuva. Se lentää yhden laulun kannattelemana kuin Fantasian (1940) hengessä. Vuosikymmenten takaisen sävelmän ikä kuuluu niin musiikin tyylissä kuin taltioinnin laadussa, vaikka rahinoita ja rohinoita onkin siistitty. Teknisesti täydellisyyttä hipovassa piirrosanimaatiossa taas eilispäivän tyyli on rajoittunut muutaman sekunnin mittaiseen pätkään, jossa kaksi hirviömäisen näköistä kilpikonnaa kohtaavat. Se on kumarrus John Henchille, joka palasi eläkepäivillään viimeistelemään Destinoa. Tällainen kumarrus on ymmärrettävä ja hieno ele, mutta kilpikonnien vyöryessä esiin ei voi oikeastaan ihmetellä, että Walt-setä lopulta hyllytti Destinon. Kuten jopa Fantasiassa, on Disneyn taiteellisesti korkeimpia sfäärejä tavoitelleissa projekteissa välillä sellaista korniutta, että hirvittää. Joku voisi kutsua sitä myös yli-yrittämiseksi.
Kilpikonnakohtauksen ympärillä muu animaatio näyttää niin kiiltokuvamaiselta, että Dalin ja Disneyn etäisyys vain korostuu. Destino on toki kaunis ja näennäisesti dalimainen, mutta kerronnan puolesta se ei ole keskivertoa melodraamaa kummempi. Eipä se toisaalta voittanut lyhyiden animaatioiden Oscariakaan, vaikka ehdokkaaksi pääsikin. Destinoa, tai sitä, mitä sen luonnoksista saatiin irti, on ollut mahdollista nähdä joissakin Disney-aiheisissa näyttelyissä (Suomessa mm. Walt Disney ja Euroopan taide -näyttelyssä 2009), kuin myös Fantasia 2000 -erikoisblurayltä.
