Vittorio De Sican ohjaama kuvaus polkupyörävarkauden vaikutuksesta ympäristöön ja ihmiseen on ns. italialaisen neorealismin klassikkoteos. Antonio Ricci (Lamberto Maggiorani) saa työpaikan mikä vaatii polkupyörän omistamista. Valitettavasti se on pantattu, mutta hänen vaimonsa Maria (Lianella Carell) on apuna ja Antonio saa tarpeellisen polkupyöränsä käyttöön. Valitettavasti se tulee heti varastetuksi ja koska polkupyöriä varastetaan koko ajan ei juttu ole merkittävä. Antonio ja hänen poikansa Bruno (Enzo Staiola) lähtevät siis etsimään juuri tiettyä polkupyörää miljoonakaupungista ja uuvuttavan matkan aikana kohtaavat jos jonkinlaisia ilmiöitä.
On helppo sortua ylistämään jonkin tietyn ryhmän klassikoita jos ne ovat tarpeeksi arvokkaita elokuvan historialle. Myönnettäköön heti alkuun että De Sican ohjaamassa tarinassa on draamaa ja se kuvaa ankeaa suurkaupunkimiljöötä karulla realismilla. Valitettavasti tarina itse ei onnistu tekemään mitään muuta kuin masentamaan katsojansa. Elokuva voi toimittaa masentavan, pessimistisen viestin ihmiskunnan paskamaisuudesta itselleen, byrokratian voimattomuudesta auttaa ja ihmisen avuttomuudesta Kohtalon edessä, mutta vain jos se kertoo viestinsä dramaattisesti tehokkaalla tavalla. Niin ei kylläkään tapahdu nyt – Vittorio De Sica sylkäisee lattean totuuden juju-22:n ilmentymisestä ja Murphyn Lain kaikkivoipaisuudesta suoraan katsojan naamalle.
Realismia (ei realismin vaikutelmaa) vahvistaa De Sican päätös käyttää amatöörinäyttelijöitä ja Lamberto Maggioranin kulahtanutta olemusta ei voi kiistää ja hänen ilmiselvä kireytensä vahvistaa vaikutelmaa miehestä jonka pitää olla itsepintainen ja kun hänen toivonsa murtuu ei jälki ole kaunista. Enzo Staiolan suoritus Brunona ei jää yhtään sen heikommaksi ja De Sica käyttääkin häntä uupumuksen ja moraalisen hädän mittarina.
Polkupyörävaras omaa vankan, realistisen kuvauksen suurkaupungin surkeudesta ja sen alempien portaiden epätoivosta ja siinä on muutamia suorastaan maagisia hetkiä, mutta elokuvan teema on silkka lattean totuuden silmille sylkäisy. Vaihtoehtoisesti tämä elokuva sopii paremmin ruusunpunalinssien läpi katsoville idealisteille jotka saavat annoksen latteaa todellisuutta rautalangasta väännettynä. Allekirjoittaneen kaltaiselle pettyneelle pessimistille jolle juju-22 ja Murphyn Laki ovat yleisesti tiedossa olevia faktoja Vittorio De Sican klassikko ei tarjoa mitään uutta eikä se myöskään lumoa kerronnan taidokkuudellaan.
Äärimmäisen masentava ja toivoton elokuva eikä De Sica edes onnistu (tai halua) kertomaan karua, mutta uskottavaa tarinaansa tavalla joka tekisi sen sisällön dramaattisesti jänteväksi. Puolitoista tuntia ihmiskunnan löhnäisyydessä vellomista.
