On se kovaa, kun tekee tuplatyötä ja toinen työ on vielä niinkin haastava kuin Sarjamurhaaja. Dexter Morgan palaa ruuduille toisen 12-jaksoisen tuotantokauden myötä – ja täytyypä myöntää, että palailee tavalla jota ei ole hetkeen nähty.
Paljon kohua aiheuttaneen ensimmäisen kauden jälkeen Dexter yrittää elää rakkaansa kanssa perhe-elämää, jatkaa sadistista sivubisnestään ja vieläpä pysyä epäilyjen ulkopuolella, vaikka kotoisella poliisilaitoksella tutkimukset käyvät entistä intensiivisimmiksi. Otettaan tiukentaa siis myös sarja, joka satsaa toistaiseksi parhaat hetkensä heti alkupuoliskolle ja virittää symppiksen murhaaja-duden ympärille sellaiset jänniteverkot, että pakkohan sitä on kakkoskaudesta innostua.
Toinen kausi ottaa mukaan myös synkeän seksikkään Lila-hahmon (Jaime Murray aksentteineen), joka edustaa lapsekkaalle ja tuhoa halajavalle Dexille kiellettyä hedelmää sekä toveriutta ja tuo kieltämättä hieman halpamaisella tavalla sarjaan lisää paljasta pintaa. Onhan Dexterin morsmaikku kuitenkin kiltti pikku blondi – joten miksei mukaan sitten kavalaa tummaverikköä… Kuitenkaan kovaan kritiikkiin, jota esim. lehdistössämme on usein kauden tiimoilta esitetty, ei ole aihetta. Sarja ei missään vaiheessa vajoa tirkistelyn tai surmatapojen häpeämättömän kuvailun puolelle, vaan pääpointti on hyvin kirjoitetussa stoorissa ja Michael C. Hallin edelleen loistokkaasti tulkkaamassa kovin eksyksissä olevassa synkeässä päähahmossa.
Kakkoskauden suurin ongelma on siinä, että sen jännite laskee kriittisintä loppua kohden. Lyötyään valtaisat odotukset ja kerrassaan kusiset paikat antisankarillemme, joka silti on sankari (myöntäkää pois, että jokainen supersankarikin rankaisee vain ”pahoja” ja yleensä ”pahan” tehtävä viihteessä on kuolla tai oppia kantapään kautta), sarja jää hidastelemaan paikalleen jo rakennettuun. Toki ilmaan heitetty jännite on olemassa, mutta jokainen lopun käänne tuntuu olevan käänne pahempaan suuntaan. Puolustukseksi todettakoon, että tasolta ”Loistava” voidaan mennä monta käännettä alaspäin ennen kuin ollaan lähelläkään esimerkiksi keskinkertaista.
Dexter tarjoaa jaksoja nimileikittelyllä tyyliin Dex, lies & videotape ja rakentaa paljon Dexin ja Doakesin skisman varaan – ehkä jopa liikaa. Sivussa edelliskauden (alkuperäistarinaan ”lisätyt”) sivuhahmot jäävät ohkaisiksi ja esimerkiksi Dexin sisko Debra jää täysin taka-alalle, vaikka epäilyttävää romanssinpoikasta viritellään jälleen kerran. Joka tapauksessa kolmannella kaudella on paljon tavoiteltavaa, jos se aikoo yltää tähän hitaasti hiipuvan loistokkuuden tasoon. Ja onhan meno niin synkeää, että joku onneton löytää Dexteristä taas syyllisen tuhanteen koulusurmaan, talven pimeyteen ja koko yhteiskunnan nykytilaan. Niin se vain menee… Itse sarja toimii.
