Yhden jos toisenkin kerran elokuvista keskustellessa nousee esiin kysymys kotimaisen elokuvan tulevaisuudesta. Suomalainen elokuva on kansainvälistymässä niin kovaa tahtia, että varsinainen suomalaisuus alkaa pikkuhiljaa karista muru kerrallaan elokuvista kokonaan pois. Siksi aina silloin tällöin uuden ohjaajan saapuessa markkinoille nousee edes jonkinlainen mielenkiinto ja ehkäpä tietty toiveikkuuskin herää. Oskari Sipolan debyytti valitettavasti tappaa kaiken mielenkiinnon ja toiveikkuuden elokuvaa kohtaan jo ensimmäisen 15 minuutin aikana.
Tässä vaiheessa mainittakoon, että kyseessä on Taideteollisen korkeakoulun opinnäytetyö. Pistää vain miettimään, että jos tämä on monen vuoden opiskelun tulos, niin millä ihmeen meriiteillä Sipola on kyseiseen laitokseen edes sisälle päässyt?
Juoni lyhyesti. Aku valmistuu ylioppilaaksi ja eksyy elämässään alta aikayksikön. Tyttöystävä Erika lähtee maailmalle reilaamaan ja paras kaveri Freda yrittää saada Akun nauttimaan elämästä ja lähtemään spontaanisti seikkailemaan. Kappas kummaa kun samana iltana Aku tapaa yökerhossa Julin, joka seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän vahingossa saa Akun heittämään hänet autolla kotiin toiselle paikkakunnalle. Tästä alkaa seikkailu, jossa sattuu ja tapahtuu… no… asioita.
Ensinnäkin on suhteellisen halpamainen ratkaisu nimetä Elokuu-nimisen elokuvan päähenkilöt Augustiksi ja Juliksi. Turha vitsi, joka ei tuo elokuvaan mitään hyvää. Pelkästään tämä pieni yksityiskohta paljastaa elokuvan todellisen tason jo alkumetreillä, joten mistään mielikuvituksen riemujuhlasta ei todellakaan ole kyse.
Sama puuduttava geneerisyys käy ilmi myös elokuvan teknisessä toteutuksessa. Kuvaaja tekee tyydyttävää työtä ja ei täten onnistu ärsyttämään katsojaa raivon partaalle, mutta toisaalta kuvaaja ei myöskään ole tehnyt minkäänlaista työtä sen suhteen, että kuvaus jäisi katsojan mieleen mitenkään erikoisena. Elokuvaa katsoessa tulee väkisinkin mieleen, että Joonas Pulkkanen on kuvannut elokuvan oppikirja kädessään ja unohtanut laittaa mukaan minkäänlaista sielua.
Äänitys on suomalaiselle elokuvalla perinteisellä tavalla hoidettu päin persettä. Välillä ihmisten puheesta ei meinaa saada mitään selvää, koska volyymi on niin alhainen, mutta musiikin soidessa ääni on niin kovalla että järki lähtee. Tämä ilmiö jostain kumman syystä toistuu joka ikisessä klubikohtauksessa. Joku kutsuu sitä realismiksi, minä kutsun sitä ammattitaidottomuudeksi.
Elokuun suurimmaksi kompastuskiveksi muodostuu kuitenkin ohjaaja/käsikirjoittaja itse. Sipola on ilmeisestikin halunnut kertoa tarinan vilpittömän rakkauden hienoudesta ja vapaan elämän kauneudesta, mutta epäonnistuu urakassaan surkeasti. Typerän nimikikkailun lisäksi Sipola kuvaa Akun eräänlaisena oman elämänsä Dustin Hoffmanina. Ja heti mentiin metsään. Jos kerran aikoo varastaa toisesta elokuvasta noinkin merkittävän asian, niin kannattaa varmistaa, ettei lähdemateriaali koostu kaikkien tuntemasta klassikko-elokuvasta. Kas kun ei saman tien aloittanut elokuvaa sanalla “Rosebud”.
Pitkin elokuvaa katsojalle tulee väkisinkin mieleen, että Sipola ei oikeasti tiedä elokuvan teemasta yhtään mitään. Rakkaustarina on uskottavuuden alhaisimmasta päästä ja hahmot ovat niin stereotyyppisiä ja mielikuvituksettomia että ihan hävettää. Välistä Julin hahmosta ei ota mitään tolkkua, että mitä se nyt haluaa. Akun hahmokin muodostuu kitiseväksi ja emostelevaksi marisijaksi, joka ei herätä katsojassa mitään muuta kuin halveksivia tunteita. Varsinkin nämä kaksi sankaria keskenään muodostavat sellaisen epäuskottavuuden ja kliseiden megapaukun, että kohtaus toisensa jälkeen alkaa vaikuttaa vain huonolta vitsiltä.
Sipola on myös käyttänyt elokuvan tehokeinona sitä, että pääosissa nähdään pelkästään ihmisiä, jotka eivät ole koskaan näytelleet elokuvissa aikaisemmin. Julinkin näyttelijä Lina Turkama on kuulemma kirjaimellisesti bongattu kapakan jonosta. Idea on sikäli hyvä, että sen pitäisi tuoda elokuvalle huomattavasti enemmän autenttisuutta ja sitä myöten myös uskottavuutta. Ongelmaksi väläyksen keskellä muodostuu Sipolan täysi taidottomuus harrastaa sitä paljon puhuttua henkilöohjausta. Taitamattomat näyttelijät puutteellisen ohjauksen alaisina eivät tee muuta kuin ärsyttävät. Henkilökohtaiseksi inhokikseni muodostuu Zagros Manucharin näyttelemän Fredan jatkuva käden heiluttaminen. Manuchair tosiaan heiluttaa kättään joka kerta puhuessaan. Ja nyt en puhu mistään pienestä tärisemisestä, vaan täysvaltaisesta heiluttamisesta. Sen on yksinkertaisesti ja lyhyesti huonoa näyttelemistä ja minua ihmetyttää, että miksi Sipola on antanut asian vain olla. Yhdessäkin kohtauksessa Manucharin käsi on Akun ja seinän välissä puristuksissa, mutta silti mies vispaa rannettaan jatkuvasti.
Kokonaisuutena Elokuu epäonnistuu surkeasti kaikessa mihin se ryhtyy. Dialogi on typerää, tekniikka ja ohjaus mitäänsanomatonta ja käsikirjoitus sieltä turhimmasta päästä. Elokuun tarinassa on aistittavissa selkeät eskapismin aineet, mutta kaikki vähänkään mielenkiintoinen hukkuu turhanpäiväisen jaarittelemisen ja jeesustelun alle. Ylimääräinen puolikas tähti tulee vain ja ainoastaan Timo Torikan näyttelemän miehen suhteellisen päälle käyvien pillu-vitsien absurdiudesta.
