On se niin väärin.
En ainakaan itse tohtisi väittää tunteneeni Phil Tippettiä nimeltä ennen miehen viimeisimmän taideteoksen näkemistä, mutta mestarin komean curriculum vitaen tarkistettuani sain hävetä silmät päästäni karmaisevaa aukkoa sivistyksessäni. Vanhan liiton käsityöläismestari Phil Tippett on tehnyt pitkän uran stop motionin ja Hollywood-erikoistehosteiden parissa: vanhempi polvi saattaa esimerkiksi olla miehen työjäljen suhteen tutumpi alkuperäisen Star Warsin, Indiana Jonesin ja [movie=1987]Robocop[/movie]in kaltaisten marginaaliyleisölle suunnattujen kulttiteosten kautta. Sosiaalisen median aikakaudella joku näppärä huomasi huvikseen myös eläinten anatomian erityisasiantuntijana pätevöityneen Philin työskennelleen niin ikään “dinosaurusten valvojana” Steven Spielbergin ohjaamissa Jurassic Park -elokuvissa, mistä kasvoi huumorintajuisen Tippettin avustuksella nopeasti pieni nettimeemikin. Viimeisimmän [movie]Jurassic World[/movie]in kohdalla Phil työskenteli myös nuorempiensa mentorina ja konsulttina.
Phil Tippettin ensimmäistä ikiomaa pitkää ohjaustyötä on tietyissä piireissä jaksettu markkinoida sen vuosikymmeniä kestäneellä kivuliaalla syntyprosessilla, vaikka Tippett onkin haastatteluissa erikseen painottanut yksinkertaisesti hyllyttäneensä jo 80-luvun lopulla luonnostelemansa teoksen silkan uskonpuutteen vuoksi, pitihän stop motionin kaltaisen vanhan kansan tekniikan kaiken järjen mukaan kuolla pois jo aikaa sitten tietokoneiden ja digitaalisten erikoistehosteiden vallatessa alaa perinteisiltä käsityöläisiltä. Joitain yksittäisiä välähdyksiä ja designeja lukuun ottamatta varsinainen tuotantoprosessi päästiinkin aloittamaan vasta aivan viime vuosina joukkorahoituskampanjoinnin sekä projektiin talkoohengessä osallistuneiden kollegoiden, vapaaehtoisten ja opiskelijoiden voimin. Valmistumisensa jälkeenkin tyhjän päälle roikkumaan jäänyt Mad God saikin lopulta virallisen ensi-iltansa kämäisiin b-elokuviin erikoistuneessa pikkuruisessa suoratoistopalvelussa. Hiljattain myös moni valtavirtaisempi taho on alkanut vuotaa julkisuuteen ylisanoja aikamme animaatiotapauksesta, joten hyvällä tuurilla tätä herkkua päästäneen vielä joskus nauttimaan muodossa tai toisessa ihan Suomessakin asti muutenkin kuin internetin välityksellä.
Mistä Mad Godin tajunnanvirtamainen tarina loppujen lopuksi kertoo – tai kertooko se ylipäätään yhtään mistään – jätetään jo kättelyssä katsojan ajatuslihasten pähkäiltäväksi: Tippettin teoksessa kaapuun ja maskiin pukeutunut “Salamurhaaja” laskeutuu groteskiin hulluuden ja painajaisten maailmaan suorittamaan “tehtävää”. Tippettin teoksessa kaapuun ja maskiin pukeutunut “Salamurhaaja” laskeutuu groteskiin hulluuden ja painajaisten maailmaan suorittamaan “tehtävää”. Koko elokuvassa ei kuulla sanankaan vertaa dialogia, vaan kaikenlainen auditiivinen ilmaisu rajoittuu taustalla kohiseva ambient-soundtrackiin, kiehtovan kolkkoihin ääniefekteihin sekä ajoittain kuultavaan hämärään siansaksaan, raakkumiseen, huohottamiseen ja jokellukseen. Idean isän itsensä mukaan suurta osaa elokuvasta ei varsinaisesti mietittykään läpi, vaan improvisoitiin ohjaajansa johdolla sitä mukaa, kun puhdasta inspiraatiota vain ikinä saatiin tekijöiden luovista aivonystyröistä lypsettyä. Näyttävän ja luovan animaatiovyörytyksen keskeltä pystyy erottamaan helposti myös pitkissä tekokynsissä ja viitassa toikkaroivan [movie]Repo Man[/movie]-ohjaaja Alex Coxin.
Mystisen hahmon odysseiaa läpi postmodernin Helvetin voisi tietyssä happoisuudessaan ja symbolisuudessaan verrata Liisa seikkailuihin ihmemaassa. Tippettin visualisoimien painajaisten pohjana toimii ainakin oman tulkintani mukaan aina vain lapsekkaammaksi ja matalamielisemmäksi degeneroitunutta yhteiskuntaa ja kulttuuria kohtaan suunnattu kipakka kritiikki. Tippettin Helvetissä esimerkiksi vaeltelee vauvaäänellä komentojaan jakavan mestarin orjina romusta ja jätteestä koottuja kasvottomia ihmishahmoja, hirviön ulosteesta syntyy kirjaimellisesti roskaväkeä, kuolemaan johtavaa kirurgista toimenpidettä seurataan kuin sirkusesitystä sekä synnytetään silmättömiä lapsia hulluuden ja tuskan ristisiitoksena vain, jotta nämä voitaisiin edelleen hylätä roskapönttöä muistuttavalle robotille. Kaiken mainitun nauttimista voisi verrata stop motionilla tuotettuun [tv]The Ren & Stimpy Show[/tv]’hun, jossa puolestakaan tapahtumista ei välttämättä saa mitään selvää, mutta ilmaisun rikkaus ja kaiken mahdollisen rajaton luovuus itsessään kiehtoo ja viihdyttää kuin vettä vain.
Selvästi Phil Tippett ei ole tarkoittanutkaan lempilastaan niinkään kaupalliseksi tuotteeksi kuin oman käsistä karanneen mielikuvituksensa näyteikkunaksi; puhdasta viihdettä kaipaava valtavirtayleisö tuskin osaisikaan täysin arvostaa Tippettin kaltaisen mestarin taiteellisesti karaistuneen alitajunnan tuottamaa villiä kuvastoa sekä kieroutunutta huumorintajua. Itse löysin Mad Godista jopa pieniä viittauksia keskiaikaisen kirkkotaiteen groteskeimpiin ilmestyksiin, kuten kuviin ruumiineritteitään syntisten niskaan heittelevästä paholaisesta, jotka tässä tapauksessa lienevät toimineet inspiraationa vastenmieliselle sukupuolielimiä sekä jättimäisiä rintoja yhdistelevälle peräreikähirviölle. Huvittavampana puolena Mad Godissa nähdään tosin myös pokeria pelaavien torakoiden kaltaisia veikeämpiä hahmoja sekä robottien hautausmaa, josta tarkkasilmäisempi pystyy erottamaan myös erään Robocopissa nähdyn romuksi päätyneen kojeen raadon. Tarina ei kerro, sijoittuuko Mad God peräti samaan universumiin Robocopin kanssa, mutta korni ajatus huvittaa sellaisenaankin.
Monissa liemissä marinoidun Phil Tippettin omakustanne onkin toisin sanoen ehkä suunnattu enemmän muille elokuvantekijöille sekä vanhan liiton animaation suurkuluttajille kuin varsinaisesti kenellekään muulle. En usko kovinkaan monen muun saavan tästä paljoakaan iloa irti, koska ilman kunnollista kontekstia Mad Godin hillittömästä tajunnanvirrasta voi olla harvinaisen vaikeaa saada kunnollista otetta. Jokunen vuosi sitten ilmestynyt, niin ikään löyhää tajunnanvirtaa hyödyntänyt ihanan omaperäinen aivokramppi nimeltä [movie]The Wolf House[/movie] voisi tyylillisesti olla lähempänä Tippettin luomusta kuin yksikään toinen miesmuistiin julkaistu animoitu kauhistelu, joten mikäli lukija on jo ehtinyt ottaa kyseisen teoksen sydämeensä, voinee myös Tippettin luomusta suositella ainakin varovaisen varauksellisin mielin.
