Saiturin joulu on kertomusklassikko, joka lienee tuttu useimmille yli 4-vuotiaille. Tästä Charles Dickensin alkuperäistarinasta on muokattu valtava määrä eri versioita. Vielä tätä opettavaista joulutarinaa ei ole silti nähty realistisuuteen pyrkivällä tietokonegrafiikalla toteutettuna, saati 3D:nä. Disney ja Robert Zemeckis korjaavat puutteen tämän leffan puitteissa.
Ikävä tulee Zemeckisin vanhoja elokuvia, kuten Paluu tulevaisuuteen -trilogiaa tai Cast Awayta, kun miehen kolmea viimeisintä produktiota katsoo. Napapiirin pikajunasta (2004) alkaen ohjaaja on pitäytynyt pitkälti kaikkia pikseleitä myöten keinotekoisesti luoduissa maisemissa ja hahmoissa. Zemeckisillä on toki ollut aina halu näyttää yleisölleen huikeita erikoistehosteita ja saada katsojat samalla tuntemaan sympatiaa jotakin joko osittain tai kokonaan epätodellista kohtaan. Esimerkkinä tästä käy raina Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?, jossa piirretty Roger Rabbit vaimoineen seikkaiee Bob Hoskinsin kanssa sekä piiretyssä ympäristössä että sen ulkopuolella.
Saiturin joulussa Zemeckis jatkaa aiemmasta ristiriitaisesta vastaanotosta huolimatta yritystään saada katsojakunta eläytymään CGI-tyyppien CGI-maailmassa kokemiin tuntemuksiin. Ehkä ihan pienet lapset pystyvät kasvamaan tällaisten elokuvien ystäviksi. Vanhemman katsojakaartin edustajana joudun silti ainakin itse toteamaan, että tämä Saiturin joulu on kuin epätoivoinen yritys tehdä todeksi muovista virhettömyyttä, ällöä sokerisuutta ja vaaleanpunaista satuelämää ihannoiva amerikkalainen unelma. Yritys epäonnistuu, koska tekniikka ei ole vielä(kään) niin tasokasta, että lopputulos näyttäisi kriittiseen silmään virheettömältä. Asiaa ei yhtään auta se, että Saiturin joulun tuotantotiimi on jostakin syystä halunnut karrikoida esimerkiksi päähenkilöstä luonnottoman laihavartisen kääkän ja animoida lumesta kumman puuromaista. Mieluummin siis istuisin katsomassa esimerkiksi Bill Murrayn tähdittämää Haamujen kostoa (Scrooged, 1988), joka tuo saman Dickensin tarinan moderniin mutta aidon näköiseen maailmaan.
Kitupiikki Ebenezer Scroogen ryppyinen naamavärkki ansaitsee kumminkin ylistystä tarkkanäköisestä mallintamisesta. Itseltään ja toisilta jouluilon evätä tahtovan kääkän liikkeetkin ovat luonnollisen näköisiä. Mutta siihen se sitten jääkin. Kun kaikki on satsattu päähenkilöön, näyttävät sivuosien kaduntallaajat kuin samasta muotista väännetyiltä ja vähemmän tarkasti kehitellyiltä. Niinpä tuntuukin oudolta, miksi silloin näihin osiin on edes viitsitty palkata Bob Hoskinsin ja Gary Oldmanin kaltaisia nimiä. Vai ehkä tarkoituksena on ollut näyttää, että Disney tarjoaa vain parasta ja koko rahan edestä palkatessaan seinäpaperiksikin kovatasoisia ammattilaisia. Ehkä niin, sillä kuullaanhan elokuvan lopputekstien aikana peräti huipputenori Andrea Bocellin esitys.
3D:nä elokuva antanee ehkä eniten. Vaikkapa kun Scroogen entinen kumppani, Marley (Oldman), palaa haudan takaa kammottavine viesteineen, efektit vaikuttavat oletettavasti paljon hurjemmilta kolmiulotteisina kuin rainan normaaliversiossa. Jos kotikaupungista ei siis 3D-leffateatteria löydy, voi harkita suuntaamista koko perheen joulureissulle kaupunkiin, jossa Saiturin joulun näkee kolmiulotteisena. Elokuva ei kumminkaan kauttaaltaan kehno ole, sillä Dickensin pohjatarina ei syyttä ole klassikko, ja Scroogena (sekä monena muuna hahmona) heiluu nyt pistämättömän taitava fyysisen komiikan nykymestari, Jim Carrey.
Carrey pärjäisi rooleissaan varmasti ilman tietokoneiden laskemaa olomuotoakin, mitä todistavat esimerkiksi miehen Ace Ventura -elokuvat. Scroogen rooli vaatii niitä hillitympää ilmaisua, mutta hän osoittaa pystyvänsä (vihdoin) sellaiseenkin. Vai ehkä Carreyn tyylikäs performanssi juuri on tietokoneiden ansiota? Hämmentävää.
