Vakiinnutettuaan pitkän animaatioelokuvan aseman vakavastiotettavana taidemuotona ja oman asemansa sen valtiaana, Walt Disneyn ja hänen animaatiostudionsa kunnianhimo oli saavuttanut huippunsa. Siinä missä moni olisi tyytynyt takomaan kun rauta on kuumaa, halusi Disney viedä animaation vielä yhden askeleen pidemmälle. Niinpä Lumikin ja Pinokkion seuraaja tulisikin olemaan jotain aivan uutta ja innovatiivista. Tuloksena oli Fantasia, kunnioitusta herättävä yritys tehdä animaatiosta korkeakulttuuria.
Fantasia ei ole perinteinen juonielokuva, vaan jo alkupuheessa se julistetaan täysin uudentyyppiseksi viihdeformaatiksi. Kuvaavampi ilmaus olisi kenties animaatiokonsertti: elokuva koostuu kahdeksasta animoidusta jaksosta, jotka on sovitettu tunnettujen klassisen musiikin teosten säveliin. Musiikista vastaa Philadelphia Orchestra ja kapellimestarina toimii Leopold Stokowski. Ja jotta konsertin illuusio olisi täydellinen, illan isäntänä toimiva Deems Taylor piipahtaa jakosjen välissä esittelemässä kappaleet ja jaksojen juonen.
Disney oli luonnollisesti tuottanut lyhyitä musiikkiaiheisia piirrettyjä jo aikaisemmin 30-luvulla ilmestyneessä Hassunkuriset sinfoniat (Silly Symphonies) sarjassaan. Nämä olivat kuitenkin olleet pääasiassa sarjatuottettua slapstick-huumoripätkiä, joiden musiikki oli ollut studion omien säveltäjien kädenjälkeä. Fantasian ideana oli kuitenkin nimen omaan tarjota historian hienoimmille musiikkiteoksille vertaisensa animaatio, vaivasta tai uudesta tekniikasta tinkimättä. Tutuista animaatiohahmoista ainoastaan studion maskotti Mikki Hiiri pääsi mukaan elokuvaan, muutoin elokuva erkaannutettiin tietoisesti lapsikatsojille suunnattujen animaatioiden linjasta.
Fantasia sisältää kolmenlaista animaatiota. Osassa animaatio kertoo selkeän juonellisen tarinan klassisen musiikin tahtiin, osassa animaatio maalaa tunnistettavia kuvia, mutta vain kuvittaakseen musiikkia. Sitten on vielä jaksoja, joissa animaatio vain maalaa abstrakteja kuvioita musiikin ehdoilla.
Aikoinaan elokuva oli teatteriyleisölle jotain ennennäkemätöntä ja henkeäsalpaavaa, mutta nykyaikana tilanne on eri. Fantasia on Disneyn elokuvista se, jonka kohdalla sen kestävyyttä ajan rattaissa on ajateltu kaikkein vähiten. Tällekin on syynsä: Disneyn alkuperäinen visio oli, että Fantasia tehtäisiin tasaisin väliajoin uudestaan, ikään kuin näyttämään, missä animaatio taidemuotona menee. Fantasian oli tarkoitus olla kokemus, joka koetaan elokuvateattereissa oman aikansa edistyneimmällä tekniikalla, joka Fantasian kohdalla tarkoitti technicolor värejä ja upouutta stereoääniraitaa.
Se mikä Fantasiassa nykykatsojan kohdalla aiheuttaa eniten ongelmia on muuttunut suhtautumisemme musiikkiin. Se on muuttunut viimeisen 20 vuoden aikana enemmän kuin koskaan ihmiskunnan tunnetussa historiassa. Toisin kuin nykyään, vuonna 1940 ihmiset eivät eläneet erityisen audiovisuaalisessa yhteiskunnassa. Musiikkia kuultiin selkeästi harvemmin ja Fantasian elokuvanäytös saattoi hyvinkin olla monelle ensimmäinen kerta, kun katsoja kuuli jonkun näistä kappaleista. Musiikkia myös oikeasti kuunneltiin, mikä tuntuu olevan nykyajan ihmisille menetetty taito. Kannettavan musiikkilaitteiston aikakaudella musiikista on tullut taustaääntä arjen askareille, jota fiilistellään kunnolla korkeintaan autoa ajaessa.
Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, ettei Fantasian vaikutus ole likimainkaan sitä mitä se oli omana aikanaan. Erityisesti elokuvan aloittava abstrakti jakso J.S. Bachin Toccatan ja fuugan tahtiin saattaa tuntua puuduttavalta. Kun kerronta puuttuu, katsoja hämmentyy etsiessään oheistoimintaa musiikin kuuntelulle. Itse huomasin vertailevani animaatiota omiin mielikuviini musiikista. Sitä ei tosin kukaan voine kiistää, että tällaisen animaation luominen on jo ajatuksen tasolla hämmästyttävä suoritus.
Seuraava jakso Tsaikovskyn Pähkinänsärkijän mukaan ei sekään juonta tarjoa, mutta tällä kertaa mukana on tunnistettavia objekteja. Tässä katsoja pääsee ensimmäistä kertaa todella näkemään Disneyn animaattorien huikean luovuuden kaikessa kauneudessaan. Erityisesti jakson alku, karamellikeijujen tanssin tahtiin kuvattavat keijut sinisessä metsässä kastuneiden hämähäkinseittien lomassa ovat iloksi silmälle ja mielelle. Lopun tanssiva kasvillisuus ikävä kyllä palauttaa kokonaisuuden perinteisemmälle piirroselokuvan musiikkinumerotasolle.
Noidan oppipoika on elokuvan ehdottomasti tunnetuin osa, ensisijaisesti siksi, että siinä pääosassa on Mikki Hiiri, mutta varmasti myös siksi, että se kertoo selkeän juonellisen tarinan. Tämä jakso hyppääkin kokonaisuudesta hieman esiin siinä mielessä, että laadukkaasta animaatiosta huolimatta se tuntuu piirroslyhäriltä. Toisaalta, entä sitten? Klassinen jakso tarjoaa naurut ja komean visuaalisen nautinnon samassa paketissa.
Igor Stravinskyn Kevätuhrin animaatio lisää koneeseen kierroksia monella tapaa. Se on ehkä koko elokuvan visuaalisesti nautinnollisin jakso, mutta herättää huomion myös sisällöllään. Jakso kuvaa elämän syntyä maapallolla alkaen aina kosmoksen pimeästä ajasta ja päättyen dinosaurusten valtakauteen. Jos nyt dinosaurusten animointi tuntuukin hiukan sarjakuvamaiselta, alun avaruus- ja sitä seuraava vedenalaisen maailman jakso ovat aivan upeita. Jakso myös päättyy Disneyn mittakaavassa melko lohduttomiin ja ahdistaviin kuviin kuumuuteen nääntyvistä hirmuliskoista ja heidän hiekassa makaavista luistaan.
Beethovenin Pastoraalisinfonia visualisoidaan miellyttävästi antiikin kreikan mytologian hahmoilla. Kentaurien rakkausleikit, söpöt faunit ja salamoita heittävä Zeus tarjoavat komeita kuvia ja jakso viihdyttää tarinallisuudellaan ja humoristisuudellaan nykykatsojaakin. Ponchiellin Tuntien tanssi menee jo hieman Hullunkuristen sinfonioiden slapstick-osastolle nopeatempoisen animaation ja tanssivien virtahepojensa vuoksi. Oletettavasti tekijöiden tarkoituksena oli antaa katsojalle jotain kevyempää ennen suurta finaalia.
Ja kyllä, finaali todella on giganttinen. Yö autiolla vuorella on todellinen eeppinen mestariteos ja yksi Disneyn vaikuttavimpia animaatiojaksoja. Paholaisen, henkien ja pirujen epäpyhät menot tarjoavat animaation keinoin huimaa kauhukuvastoa, joka yltyy intensiiviseksi saatanalliseksi messuksi. Mutta kuten aina, synkintä hetkeä seuraa lopulta se kaikkein kirkkain. Epäpyhä vaihtuu pyhäksi, kun yö väistyy uuden aamun tieltä Ave Marian tahtia mukaillen.
Fantasia on kiinnostava palanen elokuvahistoriaa, jossa Disneyn taiteilijat näyttivät, mihin käsintehty animaatio parhaimmillaan pystyy. On tavallaan sääli, että tämän päivän katsojan silmä on niin tottunut näkemään aivan kaikenlaista, ettei se enää pysty täysin käsittämään, kuinka korkeatasoisesta taiteesta tämän luokan animaatiossa on kyse. Lahjakas kuvataiteiteilija kykenee maalaamaan aiheesta taulun, mutta kun joukko ihmisiä saa vastaavan kuvan liikkumaan, ollaan siirrytty aivan toiselle tasolle.
Vastoin odotuksia elokuva ei menestynyt niin hyvin, että Walt Disneyn toive säännöllisistä päivityksistä olisi toteutunut. Tämän elokuvan kaltaisia avoimia mahdollisuuksia toteuttaa itseään Disneyn animaattoreille olisi kyllä suonut jatkossakin. Yhden jatko-osan elokuva toki sai vuonna 2000, mutta se onkin kokonaan toinen tarina. Alkuperäinen Fantasia kuitenkin on ja pysyy osoituksena siitä, että animaatio kuuluu parhaimmillaan samalle jalustalle muiden korkealle arvostettujen taiteenlajien kanssa.
