Aah, 30-luku… miten olenkaan kaivannut sinua. Kaikista vuosikymmenistä mykän elokuvan kultakauden ja toisen maailmansodan jälkeen unholaan asti liiskaantunut 30-luku sisältää taatusti suurimman mahdollisen kuviteltavissa olevan määrän unohdettuja helmiä tai muuten vain ylenkatsottuja laatuteoksia, joista kirjoittaa vaikka kokonainen sarja lyhyehköjä arvosteluja koko muun maailman iloksi. Doctor X ei varsinaisesti lukeudu kumpaankaan kastiin, mutta se on ihan mielenkiintoinen pieni kauhun kuriositeetti genren äänellisemmän lajikkeen alkuajoilta, vähemmän yllättäen kristalliselta vuodelta 1932, jolloin julkaistiin kerralla suunnilleen kaikki vuosikymmenen suuret klassikot. Tätä teosta ei kuitenkaan ole tuottanut Universal vaan Warner, mutta siihen yksityiskohtaan palaamme pian.
Hupaisasti Action Manin arkkivihollisen nimeä kantava teos kertoo tunnelmaltaan film noirit ja saksalaiset trillerit mieleen tuovan pimeän suurkaupungin katuja terrorisoivasta salaperäisestä kannibaalisarjamurhaajasta, jolla on tapana iskeä vain täyden kuun aikaan ja jota siksi kutsutaan mielikuvituksellisesti “Moon Killeriksi”. Poliisi on vakuuttunut murhaajan löytyvän paikallisesta lääketieteellisestä tutkimuslaitoksesta, mutta ennen kyseisen trendikkään art decon hengessä koristellun puljun ratsaamista olisi tarkoitus antaa sen omille pampuille mahdollisuus selvittää rikollisen henkilöllisyys omine avuineen. Murhamysteeriin sekaantuu myös Abbot & Costello -leffat läheisesti mieleen tuova slapstick-hupiveikko ja toimittaja, jolla saattaa tietämättään olla ratkaisun avaimet hallussaan…
Kuten juonikuvauksesta ehkä jo vihiä saakin, on kyseessä ehta Haysin koodin käyttöönottoa edeltävä kauhuraina, jossa ei todellakaan kaihdettu viitata ihmissyönnin, sarjamurhaajien ja prostituution kaltaisiin vähemmän iloisiin teemoihin. Luonnollisesti synkeämpää tunnelmaa on lähdetty keventämään muista Warner-leffoista tutulla huumorilla. Harmi vain, että suurin osa itse leffasta on varsin hidastempoista ja tylsää katseltavaa, eikä tositoimiin päästä kuin vasta viimeisen kolmanneksen paikkeilla, jolloin murhaaja viimein näyttää kasvonsa ja päästään heruttelemaan oikein kunnolla kaikkien mahdollisten hulluun tiedemiehen ja tämän laboratorioon liittyvien ihastuttavien klassisten kliseiden parissa – unohtamattakaan henkilöhahmojen tapaa korostaa puheissaan mystisen The Tieteen erittäin suurta merkitystä.
Doctor X:stä olisi toivonut monen muun aikalaisensa veroista kauhun helmeä ja merkkiteosta. Harmi vain, että varsinaista juonta kiinnostavampaa oli enimmäkseen tarkastella itse elokuvan teknistä toteutusta, joka eroaa muutamalla radikaalilla tavalla monesta muusta aikansa teoksesta. Olen jostain lukenut, että Warner oli aiempina vuosina tehnyt sopimuksen tietystä määrästä kallista Technicolor-tekniikkaa hyödyntäviä leffoja, mutta suuren laman ja muutaman laihan vuoden vuoksi tuo sopimus osoittautui lopulta varsin vaikeaksi täyttää. Tästä syystä kauhun kultavuosina suureksi menestykseksi povattu Doctor X kuvattiin sekä mustavalkoisena että erikoista Technicolor-punaviherväritystä hyödyntävällä kokeellisella tekniikalla, jota en ainakaan toistaiseksi muista nähneeni missään muualla.
