1930-luku oli Saksassa suurten mullistusten aikaa. Talouslama koetteli ja Versaillesin rauhansopimus oli omiaan alentamaan mielialoja. Ja kun tilanne tuntui toivottomalta, alkoivat suuria lupaavat kiinnostaa ja niinhän siinä sitten kävi, että 1933 lyötiin piste Weimarin tasavallalle ja paikalle syntyi uusi, maailman historiaan ikuisesti jäänyt valtio, joka aiheuttaa negatiivisia väristyksiä vielä nykypäivänäkin.
Tahdon riemuvoitto ei ole mikään Neuvosto-mallin mukainen propagandaelokuva, vaan tässä elokuvassa tehtiin jotain aivan uutta, nimittäin dokumentaarinen elokuva. Se lienee maailman ensimmäisiä täyspitkiä dokumenttielokuvia, muttei sitä kyllä laadusta huomaa.
Tahdon riemuvoitto on taltiointi Kansallissosialistisen puolueen puoluekokouksesta Nürnbergista vuodelta 1934. Mukana on paljon paraateja, puheita ja rehvaikkaita lauluja, “arjalaisen” arvokkaaseen tyyliin ja “Horst Wessel Liedia” unohtamatta. Elokuva vilisee natsisymboliikkaa, suoraselkäisiä sotilaita ja “Sieg Heilia”. Kaikki huipentuu tietenkin Hitlerin omaan puheeseen.
Kyseessä on siis selvästi propagandafilmi, ehkä maailman kuuluisin sellainen heti Panssarilaiva Potemkinin jälkeen. Elokuva on tehty puoluetta ja Hitleriä ajatellen. Hitler jopa itse epävirallisesti tuotti elokuvan. Natsit kuvataan lähes jumalallisina idoleina ja natsisymboliikkaa ihaillaan suvereenisti. Mutta vaikka mukana on paljon natsipuolueen johtohahmoja, lopulta se on vain ja ainoastaan Hitler, joka elokuvassa erottuu, sekin tarkoituksella. Hitlerin ihmiskuvaa vastaten elokuvassa ei muita yksilöitä olekaan, on vain massaa, joka on aina kuuliainen ja sotilaallisen hyvässä kurissa.
Dokumentaristi Leni Riefenstahlilla oli käytössään kaikki tarvitsemansa kamerat ja tekniikka, joten kaikki tuon nerokkaan naisen visiot ovat filmille päätyneet. Koko elokuva onkin alusta asti yhtä kuvallista ilotulitusta, esimerkiksi alun ennennäkemätön pilvien päällä kuvattu kohtaus, lentokoneen laskeutuminen ja suuret paraatit. Visuaalinen loisto onkin elokuvan suurin voima, jota ilman se ei olisi nykyään edes katsottava.
Vaikka 114 minuuttia saattaa kuulostaa mustavalkoiselle natsipropagandafilmille pitkältä ajalta, jaksaa elokuvan katsoa silti hyvin alusta loppuun. Elokuvan tapahtumat eivät ole liian pitkiä ja ne ovat sopivassa suhteessa toisiinsa. Rakenne on siis erinomainen.
Tahdon riemuvoitto ei missään nimessä toimi enää itsenäisenä teoksena, vaan vaatii joko historiallisen, tai elokuvallisen näkökulman (anteeksi, että syrjin uusnatseja). Kummassakin tapauksessa elokuva on jokatapauksessa melkoisen arvokasta ja hyvän laatuista tavaraa. Ja olipa näkökulma kumpi tahansa, taideteos se silti on.
Eli loppujen lopuksi Tahdon riemuvoitto onkin vain dokumentaarinen riemuvoitto. Se on täydellinen dokumenttielokuva ja palvelee tarkoitustaan erinomaisesti, mutta nykyään se sopii lähinnä vain Saksan tai dokumenttielokuvan historiasta kiinnostuneille, mutta heille elokuvaa ei voine olla suosittelematta suositella. Olisi kohtuutonta olla antamatta elokuvalle sen ansaitsemia pisteitä, sillä sen onnistuneisuutta ei voi kiistää, vaikka natsismi aiheuttaisikin puistatusta.
Elokuvan hankkiminen oli minulle työn ja tuskan takana. Näitä natsifilmejä on varmaan poltettu enemmän kun niitä on tehty, mutta onneksi joku uusnatsifoorumi sattui omistamaan tämän videon, vieläpä kohtuu hintaan, (ei ollenkaan kiinnostaisi maksaa huonolaatuisesta DVD:stä jotain 40 euroa) vaikka tulikin lievä häpeän tunne tilatessani elokuvan sellaisesta paikasta.
nimimerkki: Sano mitä sanot
