Frauke Finsterwalder (s. 1975) aloitti uransa apulaisohjaana berliiniläisessä teatterissa ja siirtyi sitten dokumenttiohjaajaksi (mm. Weil der Mensch ein Mensch ist, 2007). Vuonna 2013 julkaistu Finsterworld on hänen kokopitkä fiktiodebyyttinsä. Ja vieläpä onnistunut sellainen.
Ohjaajansa sukunimestä oman maailman luonut Finsterworld on omaperäinen ja ajatuksia herättävä elokuva, mitattuna millä mittapuulla tahansa. Se seuraa montaa rinnakkaista tarinaa ja tusinaa toisiinsa törmäilevää moniongelmaista hahmoa Finsterworldissa. Vaiko sittenkin nyky-Saksassa?
Yhdessä tarinassa jalkahoitoja vanhuksille tekevä keski-ikäinen mies kiitää halki maiden ja mantujen autollaan, vain kohdatakseen ongelmia ja peilistä pilkottavia pakkomielteitä. Toisessa tarinassa opettaja vie luokkansa katsomaan keskitysleirirakennuksia. Matkalla suunnaton teinirakkaus ja suunnan löytänyt teinikavaluus yhdistyvät historian synkkyyteen. Kolmannessa tarinassa nuori ja kunnianhimoinen dokumenttiohjaajatar (Requiem-elokuvan päätähti Sandra Hüller) yrittää vangita tapahtumattomuuden taiteellisesta ilmapiiristä kaiken oleellisen filmille (ironista omaelämänkerrallisuutta havaittavissa?), kun poikaystävä samaan aikaan miettii, miten kertoa rakkaalleen fiksaatiostaan pukeutua salaa eläinhahmoiksi. Mukaan mahtuvat vielä mm. vanhus, joka näivettyy yksinäisyyteen, Human Nature -elokuvan etäisesti mieleen tuova, metsässä asuva mies sekä rahamuurin tuolle puolen todellisuudesta vieroittunut keski-ikäinen pariskunta.
Vaikka Markus Fördererin kamera vangitsee filmille kauniita saksalaismaisemia, Finsterworldin saksalaiset tuntuvat häpeävän niin sotaisaa menneisyyttään kuin moderniuteen (osittain) hukkunutta inhimillisyyttään. Yleensäkin jokaista eksymistä elon tiellä, piiloutuen tilaisuuden tullen ongelmiltaan kylmyyden ja vaikka karhunaamarin taakse.
Pisteliäitä huomioita ja teräviä reploja (nuoriso-osastonsa suuhun) pudotellessaan Finsterworld on oivaltava ja yllätyksellinen. Niin provosoiva, että olisi hankala kuvitella sen saaneen Hollywoodissa rahoitusta kasaan. Provoilevimmillaan se on ehkä itsekin hieman harhaileva. Tai ehkä se on vain elokuvakokonaisuuden samaistumista hahmoihin. Päällekäyvintä elokuvassa on sen kylmän ja lämpimän välillä tasapainotteleva kyynisyys ja tapa alleviivata sitä, kuinka _____________ röyhkeydellä ja julmuudella voi päästä pitkälle. Jokainen voi valita, tuleeko tyhjään kohtaan sana “Finsterworldissa” vai “nykymaailmassa”.
On hankala sanoa, mikä Finsterworldissa lopulta on oudointa ja mikä pysäyttävintä. Sen verran tiivistä outousmassaa kokonaisuudesta tulee, kun tarinat törmäilevät toisiinsa kuin atomit fuusioreaktiossa. Michael Maertensin keskeinen “leipurihahmo” on yhtäaikaisesti ällöttävä ja sympaattinen. Koulubussin kokoiseen ihmislaumaan tuntuu mahtuvan pikkuhitlerin veroinen julmuri, ja viimeistään loppukohtauskuva on tietoisessa kaksinaismoralismissaan kaunis tiivistys Finsterworld-nimisestä kummajaisesta, josta ei voi olla pitämättä.
Huom. Näytös oli osa Goethe-instituutin saksalaisen elokuvan sarjaa Oulussa.
