Kotimainen dokumenttielokuva elää uutta kukoistuskauttaan, kun vuonna 2010 teatterikierroksella ylsi suureen suosioon palkitut suomalaisdokkarit Reindeerspotting ja Miesten vuoro. Jo vuotta aikaisemmin levitykseen päässyt Jukka Kärkkäisen ohjaama Kansakunnan olohuone ei teatterikierroksellaan pärjännyt yhtä kunniakkaasti, vaan useammalla kopiolla (lähteestä riippuen 8 tai 12) Suomea kiertämään lähtenyt dokumenttifilmi vedettiin muutaman hiljaisen viikon jälkeen pois ohjelmistosta. Todella pienimuotoiselle suomalaiskuvaukselle ei löytynyt katsojia, mutta toivotaan, että televisionäytäntöjen ja DVD-julkaisun muodossa ihan kelpo filmi löytää yleisönsä. Repiihän tyypillistä suomalaista melankoliaa rehottava pätkä innostuksensa noiden kaupallisesti menestyneiden dokkareiden teemoista, joita ovat mm. yksinäisyys, henkisen turvapaikan etsiminen ja suomalainen mieskuva.
Vaikka Kärkkäisen ohjaus on dokumentti, niin sen kerronnassa käytetään monista fiktiivisistä elokuvista tuttua lakonista kerrontatyyliä. Roy Anderssonin ja Aki Kaurismäen jalanjäljissä selvästi taaperrellaan Kärkkäisen jäädessä selvästi esikuviensa jalkoihin. Elämisen jälki joka tapauksessa näkyy ja katsomishetkellä tuntuu kuin kuvattavien persoonien olohuoneisiin pääsisi vierailulle. Siinä mielessä dokumentti siis selviää tehtävässään, sillä tarkoituksena on kartoittaa suomalaista mielentilaa erilaisten olohuoneiden kautta. Katsoja pääsee tutustumaan elokuvan aikana erilaisiin olohuoneisiin ja niiden arkeen. Välillä kuvataan aitoja tilanteita, välähdyksiä arjesta. Toisissa kohtauksissa päähenkilöt puhuvat suoraan kameralle samalla pohtien elämää ja tokaisten kurjia tosiasioita elämän horjahteluista. Toisilla menee paremmin, toisilla huonommin. Suomalaiset eivät kuitenkaan ole mitään valittajakansaa, mikä tulee tästä filmistä ilmi.
Ohjaajan omatkin vanhemmat pääsevät keravalaisen huushollinsa kanssa kameran eteen. He kokevat filmin onnellisimpia hetkiä päästessään toteuttamaan haaveitaan uuteen kotiin muuttamisen merkeissä. Muilla henkilöillä ei tunnu menevän niin hyvin, mistä löytyy Kansakunnan olohuoneen pienoinen kompastuskivi. Lisäämällä tarkasteltaviksi pari olohuonetta lisää saataisiin vähän monipuolisempia ihmiskohtaloita, mikä parhaassa tapauksessa toisi mukavasti lisäenergiaa. Siinä mielessä kuvattavat henkilöt ovat hyvin valittu, että he ovat kaikki vähän erilaisessa elämänvaiheessa. Jokainen ihminen on erilainen ja siten heidän tarinatkin, mutta kaikissa leijailee jonkinlainen suomalainen alakulo vastapainonaan ihailtava sisukkuus. Pientä toiston makua leijailee pläjäyksen kuvastossa, missä avittaa tunnelman luojiksi tarkoitetut kohtaukset, joissa ei yksinkertaisesti tapahdu mitään TV:n katselua tai istuskelemista erikoisempaa toimintaa. Roy Anderssonin tyyliin filmi on tallennettu jalustalta kuvaten ja kohtaukset muodostavat aina “yhden kuvan” eli kamera ei liiku. Välillä tämä ratkaisu toimii, välillä taas ei. Anderssonin filmeissä pienillä yksityiskohdilla on suuri merkitys, samaan Kärkkäinen ei pysty dokumentin rajoitteista johtuen. Kärsimättömille katsojille Kansakunnan olohuone ei siis missään tapauksessa ole oikea valinta, vaikka aihe kiinnostaisikin. Jotain taikaa näissä kuvissa kuitenkin on, koska katsomishetkellä mielenkiintoni ei horjunut ja jopa pidin näkemästäni (rajuimmista hetkistä ei voi sanoa pitävänsä, mutta varmaan ymmärrätte pointtini).
Värimaailma on tarkoituksella ankea ja samalla nostalginen, ilmassa väreilee eilisen muistoja. Kun muuten ollaan vahvasti tässä päivässä, niin tuntuu kuin dokkarin henkilöt olisivat pudonneet ajan huimasta vauhdista. Vaikka tarkoituksena on kuvata suomalaisuutta olohuoneiden avulla, niin suomalaiset miehet ja suomalainen mieskuva nousevat pääosaan. Filmin tietynlaisen päähenkilön viran saa harteilleen Tero, jonka huoleton elämäntyyli on saamassa muutoksen isyydeksi tulemisen myötä. Teroa kuvataan selkeästi eniten ja tuntuu kuin kyseessä olisi Teron tarina, jota maustetaan muilla ihmiskohtaloilla. Eikä siinä mitään, sillä Tero on sen verran mainio hahmo, että hänen arkeaan ja mielipiteitään on mukava kuunnella
Kansakunnan olohuone ei nouse osiaan suuremmaksi teokseksi. Se on pienen maan pienistä ihmisistä kertova pieni elokuva. Sen hidas tempo toimii juuri lyhyehkön kestonsa verran, eikä sitä pahemmin haluaisi lisää tuijottaakaan. Taiteellisilla ansioillaan se ei välttämättä ole tyypillinen suomalainen elokuva, mutta suomalaisluonteen se saa hyvin piirrettyä ruudulle. Välillä naurattaa ja joskus itkettää, mutta pakko on pärjätä. Mainitsemani Miesten vuoro sivusi samoja teemoja nousten mestariteokseksi ja siihen vertaaminen tuntuu luonnolliselta. Miesten vuoron saavuttamaa fiilistä ei Kansakunnan olohuoneessa saavuteta, vaikka joissain kohtauksissa olisi potentiaalia samaan. Toisiaan tukevia nämä dokkarit kuitenkin ovat auttaen muodostamaan kuvaa suomalaisuuden merkityksestä niin hyvässä kuin pahassakin.
