Kultaisen 80-luvun kääntyessä jo kohti iltaa istahti monen hämmentävän kulttifilmisopan pääkokki Joseph Zito ohjaajan pallille myöhemmin linnaan tuomitun limanuljaska-tuottaja Jack Abramoffin projektiin, joka oli saava nimen Punainen skorpioni. Abramoffia tyyppinä kuvaa hyvin jo se, että äijä lennätti tiiminsä kuvaamaan pläjäystä apartheidin riivaamaan Etelä-Afrikkaan asti ja sijoitti stoorinsa (lähinnä viitteellisesti) Angolassa vuosikymmeniä käytyyn sisällissotaan, johon myös Neuvostoliitto ja ennen kaikkea kuubalaiset työnsivät nokkansa 70-luvulla. Päärooliin hommattiin maailman paras ruotsalainen, Dolph Lundgren, jota lähemmäs venäläistä ei jenkkituotannossa voinutkaan kasarilla edes päästä.
Punainen skorpioni on selkäytimestään täysin perinteinen ja yllätyksetön aikakautensa B-toimintapläjäys, mutta sen halpa ja yksinkertainen valttikortti eli neuvostonostalgian suruton hyväksikäyttäminen toimii ja pelaa filmin eduksi vallan mainiosti. Tai se mitään nostalgiaa vielä tekohetkellä ollut, mutta tajuatte varmasti pointin.
Ohjaaja ja päätähti tarjoavatkin sitten lihakset filmin luiden ympärille ja kyllähän se hauis poseeratessa pullistuukin. Zito ei ole mikään tarinankerronnallinen velho, syvien analyysien mies tai edes hienovarainen ilmaisija, mutta osaa kyllä pitää suoraviivaisen toimintaleffan tiukasti nyrkissään. Tapahtumat on rytmitetty mallikkaasti ja runsas toiminta on kuvattu varmalla otteella; aseet ovat isoja, ukkoa lakoaa oikealla ja vasemmalla, äänitehosteissa on munaa ja vaikka suurin osa taisteluista on aika perus shoot-’em-uppia, muutama miellyttävä gorekuva ja Dolpan karateosaamista esittelevä tappelunpätkä on saatu mahdutettua joukkoon.
Jos Zito on omalla tontillaan mies paikallaan, niin sitä on todellakin myös Dolph. Suurista actiontähdistä ehdottomasti sympaattisimpiin ja suurimpiin, muutenkin kuin fyysisesti, kuuluva Dolppa totesi myöhemmin että olisi halunnut uransa alkumetreillä kokeilla oikeaakin näyttelyä, mutta löysi itsensä valkokankaalta lahtaamasta ihmisiä ilman paitaa rynnäkkökiväärillä. Näytellä miehen ei tässäkään filmissä ihan hirveästi tarvinnut, mutta onneksi jäyhä olemus ja järkälemäiseen olemukseen sekoittuva karatemestarin pantterimainen sulavuus ja itsevarmuus takaavat sen, että sarjakuvamaisessa machofantasiassa säilyy edes pieni ripaus uskottavuutta. Dolphia tukee tällä kertaa myös poikkeuksellisen kova sivuroolikaarti, alkaen aikakauden vakiokasvo M. Emmet Walshista ja päättyen sympaattiseen bushmannivanhukseen, joka puolivälin tienoilla auttaa polultaan eksyneen sankarimme hyvyyden reitille.
Tietysti filmin politiikkaa ja moraalia voi ja kannattaa hieman kyseenalaistaa. En ole kovin hyvin kartalla Angolan sodan monista vaiheista ja ryhmittymistä, mutta jos en ihan ole hakoteillä, niin filmin sympatisoimat kapinallisjoukot eivät tosielämässä olleet ihan yhtä mainioita veikkoja kuin tässä leffassa annetaan ymmärtää. Sota on helvettiä, ja eritoten vuosikymmeniä kestävät sisällissodat yltyvät usein niin verisiksi ja kammottaviksi, että sitä on vaikea meidän edes ajatella. Siksi asioiden näin jyrkkä mustavalkoistaminen ja historian häpeämätön uusiksikirjoittaminen sekä todellisten tapahtumien omiin, viihteellisiin tarkoitusperiin valjastaminen on kovin niljakasta. Annan kuitenkin anteeksi, koska Punainen skorpioni ei yritäkään olla tarkka kuvaus kyseisestä kriisistä tai edes de facto hyvä elokuva, vaan puhdasta todellisuuspakoa ja supersankari-ihmemies-militarismi-macgyver-gonzoa, joka halpuudellaan ja luotijunan nopeudellaan yrittää vedota katsojan primitiiviseen väkivallannälkään mahdollisimman tehokkaasti. Eksploitaatiota? Totta helvetissä. Nautittavaa sellaista? Todellakin.
Punainen skorpioni on muutamia aivan jäätävän hauskoja hetkiä ja rekkalasteittain kunnon ampumapainia tarjoileva kliseepommi, joka erottuu massasta perusaiheellaan. Kässäri on toki kirjoitettu Rambo II:n skriptin päälle tapahtumapaikka ja nimet muuttaen, mutta silti Neukkumeiningissä on skidiä originaaliutta. Jos Abramoffilla olisi ollut boolsseja hakea kunnon shokkiarvoa ja pitää Dolppa uskollisena kommunistijohtajilleen läpi koko filmin, olisi kyseessä vielä ihan eri luokan härskiydellä pelaava guilty pleasure -klassikko, mutta tällaisenaankin Red Scorpion on sitä hauskempaa ja miellyttävämpää camp-kakkaa VHS-aikakauden syövereistä.
