Dolph Lundgrenin ura alkoi painua nollakelistä pakkaselle 90-luvun puoliväliin saavuttaessa, jolloin leffoja alkoi ilmestyä jos jonkinmoisia. Varsin pienissä tuotannoissa mies on silti oikeastaan sinnitellyt kokoajan, paria poikkeusta lukuunottamatta. Jokin mystisen nostalginen tunne hänen elokuviaan kohtaan on kuitenkin puoleensa melkein aina vetänyt.
Mm. Highlanderin kaksi ensimmäistä osaa tehtaillut Russell Mulcahy, ohjasi suoraan kasetille julkaistun trillerin Äänetön tappaja (Silent trigger).
Tarina sijoittuu pilvenpiirtäjään, jossa Waxman (Lundgren) yhdessä naispuolisen kollegansa Gleggin (Bellman) kanssa alkavat valmistella poliitikon salamurhaa. Kaksikkoa yhdistää vanhat ja katkerat muistot edellisestä tehtävästään. Hitaasti, mutta varmasti homma karkaa nyt myös käsistä, ja tappokeikka uhkaa mennä pieleen. Kaksikkoa alkaa saalistaa firman omat sotilaat ja doupattu vainoharhainen yövartija (Heyerdahl).
Varsin heppoisista lähtökohdistaan huolimatta elokuva pyrkii katkonaiseen kerrontaan. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin takautumia ja nykyhetkeä sekoittaen, mikä vain imee mehuja välillä jopa tiivistunnelmaisen nykyhetken tapahtumista. Juonenkäänteitä on upotettu soppaan parikin, mutta ne jäävät lopulta aika pienelle huomiolle. Elokuva etenee välillä aivan tuskallisen hitaasti. Yksitoikkoiset kuvauspaikat yhdistettynä sateisuuteen ja pimeyteen eivät tässä tapauksessa tunnelmaa juurikaan nostata.
Toimintaa on loppujen lopuksi melko vähän, mutta se on mukavan veristä ja viihdyttävää katseltavaa. Samaa ei tosin voi sanoa erikoisehosteista, jotka muistuttavat enemmänkin pleikkarin grafiikoilla tehtyjä animaatioita. Potkimista ei leffassa oikeastaan ole, ja ne vähäisetkin kohtaukset ovat aika avuttomia.
Näyttely on varsinkin Dolphilla entistä kankeampaa ja vähäpuheisempaa. Muutenkin pienellä kastilla toteutettu leffa olisi vaatinut Dolphilta vähän huumorintynkää tai edes naurunpyrskähdyksen tai kaksi. Vahvin rooli menee hullunkurista vartijaa tulkitsevalle Christopher Heyerdahlille. Miehen karski, mutta idioottimainen olemus hoitaa ainakin vähäisen huumoripuolen onnistuneesti.
Kaikista epäkohdistaan huolimatta, elokuvaa voidaan pitää Dolphin filmografiassa ihan siedettävänä tapauksena. Vaikka leffan anti on melko tasapaksua, tällaisten toiminta-elokuvien syvin olemus piilee juuri siellä oman mielikuvituksen ja viihdearvon välimaastossa. Täytyy vain löytää se maaginen raja.
