Ruotsalainen muskelikasa Dolph Lundgren nousi kuuluisuuteen 1980-luvun toimintapätkillään. Siitä voi olla montaa mieltä, löikö hän oikeastaan koskaan itseään läpi. Hän on miltei aina onnistunut jäämään hieman muiden alan tähtien kuten Steven Seagalin ja Jean Claude Van Dammen varjoon. Lundgrenin elokuvat olivat muiden action tähtien teoksiin verrattuina erilaisia ja rohkeampia käsikirjoitukseltaan ja sisällöltään. Tuntuu kuin hän olisi saanut ne roolit jotka eivät muille ole kelvanneet. Sen verran ainutlaatuisia leffoja on mies alkujaan tehtaillut.
Uransa alkuvuosina hän oli ehtinyt jo heilua He-manina, Rankaisijana ja Punaisena skorppioonina. 1990 valmistui enemmän stunt-piireistä tutun Graig R. Baxleyn scifitoiminta Dark Angel[/b], joka jenkeissä tunnetaan humoristisemmalla tittelillään I come in peace.
Elokuvan aiheena on huumepoliisi Jack Cainen (Dolph Lundgren) taistelu avaruudesta karanneen rosvon (Matthias Hues) ja poliisin (Jay Bilas) kanssa. Olio tappaa maan väkeä yliannostukseen mafialta varastetuilta huumeilla, ottaen huumatuista uhreista ”endorfiinia”, jota voi sitten kaupitella kotiplaneetallaan. Caine saa parikseen FBI:n keltanokka Smithin (Brian Benben), joka on täydellinen vastakohta Cainen metodeille ja moraalille. Yhdessä he yrittävät saada murha-aallon loppumaan ennen kuin on liian myöhäistä.
Että semmoista. Alienit ja Predatorit olivat tällä aikakaudella niin kova juttu, että hyväksi havaittu idea muokattiin sarjakuvamaisella tavalla pöhkömmäksi ja maustettiin kuuluisalla” kyttä ja sen pari” aineksilla. Eikä siinä mitään. Idea toimii, jos asenne on kohdallaan. Elokuva pitää vain katsastaa tietyllä humoristisella suhtautumisella ja hatunostona Dolphin monijakoiselle hahmogallerialle. Vaikka asetelmat ensi näkemältä vaikuttivatkin pitkältä askeleelta taaksepäin, nykyajassa Dark Angel[/b] kuitenkin vain vahvistaa asemaansa B-klassikoiden ainutlaatuisimman mättöviihteen joukossa.
Käsikirjoitus on kuin katkelma jostain yliampuvasta sarjakuvasta. Entistä enemmän pakka sekoittuu, kun juonikuvioihin sotkeutuu sivu-osaan mitä siirappisimmat kliseet. Mm. pakollinen romanssintynkä siivittää jotenkin heikonlaisesti pakollista tissibaari kohtausta. Sanoma tulee kuitenkin selväksi, eikä sitä syvennetä turhuuksiin asti. Esimerkiksi Albert Pyun harrastaa tällaista ärsyttävää visiota tätäkin vähäjärkisimmissä post-apokalyptisissa teoksissaan.
Sanoista tekoihin. Dolph tekee juurikin sitä mitä parhaiten osaa. Mätkien ja räiskien selvitetään erimielisyydet. Avaruudesta kun saadaan vielä parhaat työkalut hommaan kuten massiivinen Atomic-nuclear pistooli tai viiltävän vikkelä Compact Disc, ei ruumiilta voida säästyä. Dolphin atleettinen fysiikka osaa soveltaa kaikkia toiminnan osa-alueita, mutta mies ei silti yritä olla missään lajissa liian hyvä. Todellinen moniosaaja tehtiin miehestä vuotta myöhemmin, kun miehen uran kuraisin tapaus ”Showdown in little Tokyo” tuli toiminnan ystävien iloksi/suruksi. Dark Angelissa[/b] toimintaa on osaltaan melko hillitysti. Sitten kun nalli kuitenkin paukahtaa, se tapahtuu melko näyttävästi. Räjähdyksiä on useita kymmeniä. Takaa-ajo kohtaus oli myös mukavan viihdyttävää katseltavaa. Mielenkiintoa riitti aina kuvakulmista varsin onnistuneeseen leikkaukseen.
Tämä Dolphin luotsaaman show´n muut näyttelijät ovat keskinkertaisia, tai toisin sanottuna ”sopivan surkeita” tällaisen leffan kastiin. Yhtä ja samaa repliikkiä ”I Come in peace” hokeva avaruusolio Matthias Huesille suotakoon jokin kunnia ilmeistään, jotka huvittavat eri kohtauksissa läpi elokuvan.
Elokuva kaikista epäkohdistaan huolimatta ei ole täysin toivoton. Pilke silmäkulmassa kun tämän katsastaa, saattaa katsoja saada intoa toiseenkin katsomiskertaan. Vanhan ajan toiminnan ystäviä tämä saattaa visuaalisesti viehättää, mutta suosittelen katsomaan äijäporukassa muutaman oluen kera. Silloin saadaan ehkä aikaan hieman enemmän myötätuntoa tälle väärällä kädellä maalatulle taideteokselle.
