Murheellisen hahmon ritari, suuri uneksija, La Manchan suuri idealisti, neuvokas ritari don Quijote manchalainen… rakkaalla lapsella on monta nimeä…
Miguel de Cervantes Saavedran kaunokirjallinen klassikko on maalaisjärjellä ajatellen kulttuuri-ilmiönä melkoinen kummajainen: likimain jokainen klassiseen kirjallisuuteen vähänkään kouluvuosinaan tutustunut osaa taatusti kuvailla Cervantesin satiirisen komedian keskeisen juonen kaikkine hupaisine sivujuonteineen, vaikka ani harva onkaan kyseiseen opukseen ikinä tarttunutkaan. Don Quijoten perimmäinen sanoma vanhan Espanjan sekä keskiaikaisten yhteiskunnallisten ihanteiden rappiosta ja kuolemasta resonoi muutenkin ymmärrettävän heikosti modernin ajan kasvattien mielissä – puhumattakaan latinalaisen suuruudenhullusta rapian tuhannen sivun pituudesta, mikä nyt viimeistään karkottaa uteliaimmatkin mielekkäämmän ja vähemmän vaivaannuttavan harrastuksen pariin.
Ehkä monenkin yllätykseksi aiheen pohjalta inhimillisempiin mittoihin ja teemoiltaan nykyaikaisempaan makuun tiivistetty teatteriversio oli aikoinaan valtaisa menestys rautaesiripun itäisellä puolella. Niin suosittu Jevgeni Schwartzin näkemys oli, että Don Quijotesta alettiin jo hyvissä ajoin suunnitella kokonaista pitkää elokuvaa Stalinin ajan sensuurikoneiston polkeman, aikansa lahjakkaimpiin ohjaajiin lukeutuneen Grigori Kosintzevin johdolla. Näihin aikoihin Kozintsevia ei varsinaisesti enää pidetty edes kotimaansa eturiviin kuuluvana ohjaajana, eihän tämä ollut onnistunut tuottamaan juuri mitään mainitsemisen arvoista lähes kahteenkymmeneen vuoteen, kiitos neuvostojen maan vaikeiden taloudellisten ja poliittisten olosuhteiden. Siksi niin monelle tulikin täydellisenä shokkina, kuinka Don Quijote onnistui palauttamaan ohjaajansa takaisin kultakantaan kuin mainittuja vaisumpia vuosia ei olisi koskaan vastaan tullutkaan.
Don Quijote sijoittuu uuden ajan alun Espanjaan, suuren kulttuurisen murroksen ja uudenaikaisempien ihanteiden kynnykselle. Maalaishidalgo Alfonso Quijano menettää järkensä ritariromaaneja ahmittuaan ja päättää lähteä ritarin ominaisuudessa toteuttamaan jaloa tehtäväänsä vanhalla kaakilla ratsastaen, vanhuuttaan natiseva ruosteinen peltipuku yllään sekä metallinen astia päässään. Aseenkantajakseen tämä pestaa rutiköyhän Sancho Panzan, joka astuukin höperön ukon palvelukseen lähinnä helpon rahan toivossa. Mainetta ja mammonaa ei kuitenkaan matkan varrella ole kaksikolle tarjolla, sillä vanhan ritarin ikiaikaisten vihollisten sankat joukot koostuvatkin vain lampaista ja tuulimyllyistä, ja sankariteotkin ovat jaloudessaan varsin suhteellisia. Oikeita rikollisia Don Quijote ei välttämättä pidätä laisinkaan, mutta sättii rehellisiä näitä henkilökohtaisen kunniantuntonsa ja suuren rakkautensa nimissä.
Nimihahmona nähdään eeppisten historiallisten teatteriproduktioiden vakiokasvo ja mestari Nikolai Tšerkasov, Iivana Julman tulkitsija, jonka pitkänomaisen luurankomainen, merkityksiltään rikasta kokovartalotulkintaa suvereenisti hyödyntävä hahmo istuu ruostuneisiin peltipöksyihinsä kuin nenä pellen päähän. Kozintsevilla kuvausryhmineen ei tietenkään ollut mahdollisuutta toteuttaa suunnitelmiaan autenttisessa ympäristössä Välimeren rannoilla, joten Don Quijotea lähdettiin toteuttamaan likimain vastaaviin maisemiin eteläiseen Ukrainaan ja Krimille – siis seudulle, jossa espanjalaisille läheistä sukua ollut Krimin goottien kansa eli vielä 1700-luvun lopulla eristäytyneinä ympäröivästä slaavilaisesta kulttuurista. Don Quijoten visuaalinen anti vaihteleekin barokkimaisen jättimäisten kontrastien välillä: sisätiloissa kuvaus on pimeää ja klaustrofobista kuin kauhuelokuvissa, kun taas post-apokalyptisen tyhjissä ja kivikkoisissa maisemissa auringon vitivalkoinen hohde suorastaan vihloo silmiä.
Siinä missä kirjat jakautuvat humoristisempaan ja traagisempaan puoliskoon, sulautuvat elokuvassa molemmat puolet toisiinsa hyvän matkaa jo tarinan alussa. Don Quijoten hahmohan ei sinällään ole koomisuudestaan huolimatta pahantahtoinen, vaan lähinnä kuolleen aatteen traaginen ja sympaattinen uhri, jolla riittää koska tahansa myötätuntoa heikompiaan kohtaan, vaikka nämä eivät aina osaa hullun miehen houreita arvostaakaan. Todellinen pähkinä neuvostoliittolaisen version tarinassa on uneksijan ja idealistin kohtaaminen oikeiden rikkaiden ja ylhäisten kanssa, joista useimmat leikkivät harhaisen vanhuksen höpinöiden mukana pyrkien kääntämään nämä omaksi huvikseen – ainoastaan paljastaen samalla oman elämänsä tyhjyyden ja tekopyhyyden. Kaiken yllä kuvaillun voinee tulkita myös virallisten tahojen sorsiman Kozintsevin hienoiseksi kommentaariksi silloisen neuvostojärjestelmän tilasta.
Kertoman mukaan Kozintsevin Don Quijotesta on olemassa reilun puolitoistatuntisen ”virallisen” version lisäksi myös yli kolmen tunnin pituinen alkuperäisteokselle monessakin suhteessa uskollisempi vedos, mutta sikäli kuin itse olen aiheeseen perehtynyt, ei kyseistä mammuttia taida olla mahdollista nähdä ainakaan nykyisellään missään tunnetussa kaupallisessa formaatissa. Oikeastaan en itse edes jää moista kaipaamaan, sillä Don Quijoten kaltainen tarina toimii mielestäni passelisti lyhyemmässäkin muodossa – kirjan lukeneena tiedän hyvin, mistä jäin paitsi, enkä valita. Sisällöltään kattavampaa filmatisointia haikailevat ehkä arvostanevat enemmän John Lithgow’n tähdittämää uuden vuosituhannen parituntista jenkkiversiota, joka taas minun puolestani on turhankin venähtänyt ja kuivakka. Omissa kirjoissani Kozintsevin Don Quijote onkin edelleen parasta, mitä elokuvataide on Cervantesin tiiliskiven pohjalta kyennyt tähän maailmaan pullauttamaan.
