New Jerseyn tuulipukumafiosoiden kolmas tuleminen.
Vuosi on kulunut edellisen kauden tapahtumista. Junior Soprano on edelleen sairaana ja johtaa nimellisesti Sopranojen mafiaperhettä, tosiasiassa hänen veljenpoikansa, Tony, hoitelee pääjehun hommat. Tony ei ole vieläkään päässyt eroon paniikkikohtauksistaan ja käy vielä tohtori Melfin vastaanotolla. Tonyn tytär, Meadow, on lähtenyt collegeen New Yorkiin ja perheen kuopus A.J. tuskailee kotona New Jerseyssä high schoolin ja teini-iän ongelmien kanssa. Tonyn vaimo, Carmela, alkaa Tonyn tavoin käydä myös psykiatrilla ja sen lisäksi hartaana katolisena jatkaa ripittäytymistään. Tonyn äidistä on taakkaa viimeiseen asti, eikä sisko-Janice ongelmia ainakaan vähentämään onnistu. Tonyn edesmenneen ystävän, Jackie Aprillen, poika on Tonyn ja hänen mafiaperheen riesana, tämän yrittäessään todistaa pystyvänsä siihen mihin isäpappansa. Tämän lisäksi Jackie jr. ja Meadow näyttävät viihtyvän vähän turhankin hyvin yhdessä. Tonyn asiat kotona eivät ole reilassa muksujen ongelmien takia ja vaimonkin kanssa on aina jotain vialla. Kaiken lisäksi “sen toisen perheenkin” sisällä on jos jonkin moisia ongelmia. Tonyn sukulaispoika, Christopher, saa vihdoinkin kauan odotetun ylennyksensä ja pääsee virallisesti sisäpiiriin, mutta paskatyöt eivät kuitenkaan näytä olevan miehen kohdalla ohi. Näsäviisas Ralph Cifaretto on saapunut kaupunkiin aiheuttamaan lisää ongelmia, mutta ongelmien laannuttamiseksi Tony on valmis tekemään mitä tahansa. New Jerseyn mafian elämä ei sittenkään taida olla ihan ruusuilla tanssimista – tai ehkä sittenkin. Jalkapohjia pistelee itse kullakin syystä jos toisesta, joten ehkä se ruusuilla tanssiminen onkin hyvä kuvaus äijäin maailmasta.
Kolmannella kaudella Tonyn ja hänen molempien perheiden ongelmat vain kasaantuvat, eikä niiden ratkominen ole ihan helppo homma. Kolmentoista jaksonkaan aikana ei ongelmista onnistuta edes murto-osaa selvittämään. FBI tarkkailee taukoamatta Tonyn liikkeitä, ja sehän ei todellakaan ole ainoa ongelma. Joe Pantolianon loistavasti esittämä Ralph Cifaretto keskittyy “busting balls” -toimeen eli toisin sanoen v***uilemiseen, ja tuo siinä samalla sarjaan mukaan tarkoituksellista kuivaa huumoria, jossa naurattaa lähinnä vain Ralphien naiivius. Odotetusti muut äijät ovat hermoraunion partaalla aina Ralphien avatessa suunsa tai tehdessään jotain typerää. Ralphie seurustelee Jackie jr.:n äidin, Rosalien, kanssa, joten Ralphie ja Jackie jr. ovat usein napit vastakkain.
Näyttely on kolmannella kaudella kääntynyt entistäkin taidokkaammaksi, vaikka loistava David Proval (Richie Aprille) sattuneesta syystä onkin poissa kuvioista. James Gandolfini vetää ilmiömäistä linjaansa Tony Sopranon roolissa, taiteillen samalla armottoman mafioson ja rakastavan isän/aviomiehen roolissa. Todellinen nappisuoritus. Kuitenkaan koko sarjan paino ei ole Gandolfinin harteilla, sillä myös pienemmillä rooleilla on sarjan toimivuuden kannalta iso merkitys. Porukan heikoinkin näyttelijä on uskottava, joten taso on kovaa ihan mitättömienkin hahmojen näyttelijöillä. Edie Falco, Jamie-Lynn Sigler ja Robert Iler Tonyn vaimona ja lapsina vetävät kaikki roolinsa varsin uskottavasti, mutta ovat kuitenkin vaarassa jäädä todellisten mestarien jalkoihin. Dominic Chianse Junior Sopranona on koko näyttelijätiimin tasokkain ja taidokkain näyttelijä, jonka roolityöskentely hakee vertaistaan koko TV-sarjojen historiassa. Chianse tulkitsee iäkästä perheen päätä käsittämättömän upeasti tilanteesta ja tunnetilasta toiseen, jättäen taidossa taakseen lukuisat monimiljonäärivalkokangasnäyttelijät. Hyvä esimerkki Chiansen upeasta tulkintatyylistä löytyy kauden viimeisen, Army of One -nimisen jakson lopussa, jossa Junior hieman maistissa laulaa italiankielistä laulua rakkaudesta. Täytyy tunnustaa, että tätä kuunnellessa olin syvästi tunteellisessa tilassa, kylmien väreiden kulkien selkää ylöspäin nikama kerrallaan – uskomattoman kaunis kohtaus. Steve Van Zandt, Tony Sirico, Michael Imperioili ja Joe Pantoliano vetävät myös loistavaa linjaa Tonyn “työkaverien” rooleissa. Lorraine Bracco tri. Melfin roolissa on valitettavasti hieman vaisu, mutta silti uskottava. Kaikin puolin roolitukset ovat paremmin kuin onnistuneesti hoidettu.
Kuvaus on kautta linjan varsin esimerkillistä. Henkilöt ovat tarkoin aseteltuja taustaansa nähden, muttei silti näytä missään vaiheessa asetellulta. Parhaillaan kuva näyttää mestaritaiteilijan siveltimen tulokselta. Musiikki on loistavaa aina TV-historian parhaasta alkutekstimusasta lähtien. Dialogi on upeasti kirjoitettua, ja sen hienous vain korostuu loistavien näyttelijöiden tulkitsemana.
– “C’mon, Chrissy. All the shit we been through, you really think I’d kill ya?”- “Yeah, I do.”Kolmetoista jaksoa käsittävään kauteen on saatu ladattua uskomaton tunnemäärä. Sarja koskettaa, viihdyttää, koukuttaa, jopa huvittaa ja joissain tapauksissa tiettyihin hahmoihin saa kohdistettua myös suunnattoman määrän vihaa. Sopranos etenee HBO:n sarjalle ominaiseen tyyliin hitaasti ja varmasti jättäen tilaa hahmojen syventämiselle. Hitaan temmon ohella tarjoillaan räväkkiä ja nopeita käänteitä, hidas ja nopea ovat kuitenkin keskenään täysin sopusoinnussa. Sopranos ei romantisoi tai ihannoi mafiaa, vaan pyrkii näyttämään heidän “liiketoimensa” realistisena. Väkivaltaa on luonnollisesti sisällytetty myös tähän mafiatarinaan, mutta päivänselvää on se, ettei väkivalta missään vaiheessa nappaa isoa roolia, vaan sitä käytetään vain tarpeen tullen ja hahmojen aggressioita korostaessa.
Kauden kaikki kolmetoista jaksoa ovat laadullisesti loistavia, eikä heikointa lenkkiä onnistu helposti löytämään. Sen sijaan tässä tapuksessa joukosta on helppo löytää se kaikkein paras jakso. Kolmannella kaudella tätä titteliä pitää hallussaan ehdottomasti kolmanneksi viimeinen eli Pine Barrens -episodi, jonka ohjauksesta vastaa muun muassa Coenin veljesten elokuvista tuttu Steve Buscemi. Jaksossa yhdistyy hienosti tragikomiikka, draama ja jännitys, lisäksi jakso on varsin synkistetty ja jopa taiteellinen. Buscemi ottaa jaksossa selkeitä vaikutteita Coenin veljeksiltä huumorin yhdistämisessä synkkään tarinaan, ja huomattavaa on myös hyvin fargomainen kuvakieli kaiken lumen ja jännitteen keskellä. Pine Barrens on helposti parhaimpia yksittäisiä jaksoja mistään TV-sarjasta, mitä olen nähnyt.
Sopranosin kolmoskausi edustaa TV-sarjan parasta osaamista, ja selättää laadussa ainakin kaksi edellistä niin ikään loistavaa kautta. Sopranos tempaa katsojansa alusta asti täydellisesti mukaansa ja seuraava jakso onkin pakko katsoa heti toisen perään. Vaikka tempo on hidas, juonikuviot etenevät kuitenkin sitä vauhtia, että katsojalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Suositellaan katsomista maratonina, jolloin tarinaan pääsee uppoutumaan huomattavasti paremmin. Kokonaisuudesta ei allekirjoittanut virheitä löydä, ja näin ollen se on mitä täydellisin nautinto. Kolmas kausi on kokonaisuudessaan kaikin puolin järisyttävä kokemus, joka sisältää lisäksi koko tunteiden kirjon. Draama saa isomman osan kuin kahdessa edellisessä kaudessa, ja hahmotkin tuntuvat syvemmiltä. Hurttia huumoria on lisätty, mutta koomiseksi ei sarjaa kuitenkaan voi kutsua. Kyseessä on synkkää, syvällistä ja huomattavasti tavallisuudesta poikkeavaa draamaa. Totaalisen huumaava TV-sarja, jonka parissa tulee helposti vietettyä useita tunteja päivässä.
Kolmetoista jaksoa on jaettu neljälle DVD:lle, joista ensimmäinen on kaksipuolinen levy, joten olkaapa varovaisia levyn kohtelun kanssa. Kuvalaatu on keskitasoa, hieman rakeinen ja kirkkaat värit muuten tummassa maailmassa toistuvat vähän liiankin kirkkaasti. Ääniraita on laadukasta, näin TV-sarja tasoa ajatellen. 5.1.-raita luo tarpeen tullen mukavasti tilavaikutelmaa ja varsinkin alkuteksteissä subbarikin saa töitä. Vaikka kuva voisi laadullisesti olla hieman parempi, on paketti muuten varsin laadukas – ja eiköhän se loistava TV-sarja tässäkin tapauksessa ole se pääasia. Sopranos-boksit antavat taatusti rahalle vastinetta, joten kaikki vaan heti sinne lähimmän kaupan hyllylle. Annan poikkeuksellisen isot suositukset.
nimimerkki: The Wolf
