Vuonna 2012 valmistunutta Magic Mikea on luonnehdittu Paul Thomas Andersonin ohjaaman Boogie Nightsin (1997) kevytversioksi. Vertaus vihjaisee, että luvassa on tummempiakin sävyjä kuin ruskettuneiden lihasten kiiltelyä Floridan auringossa ja strippiklubin raa’assa valaistuksessa. Elokuvan sekä myöhemmin vuonna 2015 seuraavan jatko-osan ohjaajana on Steven Soderbergh.
Nimihenkilö Mikella (Channing Tatum) pitää kiirettä; päivisin hän on rakennustyöläinen ja yrittäjä, iltaisin miestanssirevyyn pääesiintyjä. Eräänä päivänä Mike tutustuu nuoreen ja hieman tuuliajolla elävään Adamiin (Alex Pettyfer), joka itsekin pakon edessä löytää itsensä lavalta riisuuntumasta. Strippiklubin omistaja Dallas (Matthew McConaughey) näkee Adamin epävarmuuden takana potentiaalia, joka pian kyseenalaistaa Miken aseman shown ykkösmiehenä. Lavojen ulkopuolella Mike ihastuu Andyn sisareen Brookeen (Cody Horn), joka ei suhtaudu varauksetta miesten elämänvalintoihin. Kiljuviin faneihin verrattuna Brooke edustaa jotakin aitoa ja tavallista, mutta naisen luottamuksen voittaminen vaatisi kuitenkin suuria uhrauksia. Kauhukseen Mike saa huomata kaiken muunkin valuvan pikkuhlijaa otteestaan.
Mielestäni juonikuvio on melko perinteinen ihmissuhdedraama ja kasvutarina. Miken lisäksi siinä seurataan myös Andyn kasvua epävarmasta pojasta fantasian kriteerit täyttäväksi lavatähdeksi. Pojan jalat alkavat irrota maasta, ja viitteitä menestyksen huumaavasta vaikutuksesta on havaittavissa. Showbisnes kuitenkin vaatii myös totista työtä ja vakavaa asennoitumista.
Elokuva ei siis tarjoa pelkkää silmänruokaa ja hauskanpitoa, mutta tanssikohtaukset ovat erittäin näyttäviä ja katkovat pohjavireeltään melko vakavaa tunnelmaa. Myös elokuvan musiikkivalinnat ovat onnistuneita. Huumori on hieman surkuhupaisaa, ja katastrofiksi kääntyvä poliisiteemainen privaattiesitys kuuluu elokuvan huvittavimpiin kohtauksiin.
Magic Mike oli ennakko-odotuksiini nähden yllättävän hankalasti lähestyttävä elokuva. Henkilöhahmoista ei tahdo saada otetta, eivätkä he myöskään ole erityisen sympaattisia – aivan kuin heitä katselisi pienen etäisyyden takaa. Tämä lienee tarkoituksellista; katsoahan näitä miehiä saa, mutta ei koskettaa. Channing Tatum on joukon paras tanssija, sekä charmiltaan rooliinsa sopiva yhdistelmä komistusta ja tavanomaisuutta. Matthew McConaugheyn esittämän Dallasin rajaton ego, rahanahneus ja leveä aksentti tekevät hahmosta samanaikaisesti huvittavan ja vastenmielisen. Hän on tyyppi, joka kumartaa auliisti yhteen suuntaan mutta samalla pyllistää epäröimättä toisaalle. Dallas tuntuu varastavan jokaisen kohtauksen, missä esiintyy. Tämä tapahtuu päähenkilön kustannuksella, mutta loppujen lopuksihan Mike onkin melko tavallinen, mukava kaveri, joka unelmoi elämästä rannalla huonekaluja nikkaroiden. “Magic Mike” on siis pelkkää roolia ja illuusiota, ja ihminen sen takana on jotakin muuta. Roolien riisuminen ei kuitenkaan aina ole yksinkertaista, eikä liioin niiden taakse näkeminen.
Ajallisesti elokuva on tarina yhden kesän ajalta. Se päättyy melko äkillisesti ja jättää monia kysymyksiä auki. Makuasia varmaankin, mutta mielestäni kaikkea ei tarvitse paljastaa kerralla tai selittää loppuun saakka. Uusi lehti kääntyy, ja se, mitä seuraavaksi tapahtuu, onkin jo toinen tarina. Kenties tuleva jatko-osa vastaa kysymyksiin ja paljastaa ihon lisäksi myös enemmän siitä, keitä nämä miehet oikeastaan ovat ja mistä he ovat tulossa.
