Magnolia kietoo surunsävyiset 9 pikkutarinaa yhteen yhdeksi massiiviseksi eepokseksi. Yksinäisyys, kuolemanpelko, pettyminen itseensä tai johonkin läheiseen ihmiseen, siinä lähtökohtia melankolisille ihmiskohtaloille, joita Magnolia seuraa limittäin yhden päivän aikana. Kaikkien yhdeksän ihmisen elämä on jonkinlaisessa käännepisteessä, kun sisällä pitkään kalvanut pettymys purkautuu tavalla jos toisellakin.
Paul Thomas Anderson teki läpimurtonsa elokuvalla Boogie Nights, mutta minun mielestäni paljon parempi leffa oli vuotta aikaisemmin ilmestynyt Sydney (Kivikova kahdeksikko). Boogie Nightsin menestyksen myötä Anderson sai Magnoliaa varten ensimmäistä kertaa jättibudjetin käyttöönsä ja se näkyy ennen kaikkea yksityiskohtia myöten viimeisen päälle hiotuissa kohtauksissa.
Magnolia on yksi niistä elokuvista, joka laittaa katsojan pohtimaan omaa elämäänsä ja ihmiseloa yleisemminkin. Hyvin viisaasti Anderson jättää lähes kaikki selvät vastaukset kertomatta ja antaa katsojan itse tulkita leffan sanomaa ja symboliikkaa. Tulkintoja lieneekin lähes yhtä monta kuin eepoksen katsojia. Elokuva luo aivan oman pienen maailmansa johon katsoja uppoutuu kolmen tunnin ajaksi. Draamasydäntä hivelevän kokonaisuuden kruunaa Aimee Mannin esittämät riipaisevat balladit. Oikein käytettynä kuvan ja musiikin yhteisvoima on massiivinen.
Magnolia ei ole kuitenkaan mikään täydellinen elokuva, sillä heikkouksiakin on havaittavissa. Ongelmana ei minun mielestäni ollut yli kolmetuntinen pituus, vaan ennemminkin tarinoiden epätasaisuus ja kun sivujuonteita seurataan limittäin pala palalta niin tylsistyminen ja mielenkiinto vuorottelevat hieman epämiellyttävällä tavalla. Esimerkiksi syöpään kuolemassa olevan Earl Pertridgen (Jason Robards) ja hänen viimeisimmän vaimonsa (Julianne Moore) tarinan seuraaminen on suorastaan tylsää, vaikka kokonaisuuden kannalta tälläkin sivujuonteella on olennainen merkitys. Visailuosuus ja yksinäisen poliisin (John C. Reilly) tarina ovat vastaavasti mielenkiintoisia ja erityisesti tällaiseen perussovinistiin iski Frank Mackeyn (Tom Cruise) machomainen uhomeininki. Tuollaista “Viettele ja tuhoa” -yhdistystä kaivattaisiin nykypäivän Suomessakin, kun miesten asema on vääristynyt tasa-arvon myötä lähes päälaelleen. Miehet pois tossun alta perkele ja barrikadeille!
Hidastempoisessa ja syvistä, osittain piilossa pysyvistä tunteista voimansa ammentavassa draamassa näyttelijöiden harteille jää luonnollisesti suuri taakka. P.T. Anderson luottaa Magnoliassa vanhoihin tuttuihin luottonäyttelijöihinsä, luojan kiitos. Sellaiset loistavat näyttelijät kuten John C. Reilly, Philip Seymour Hoffman, Philip Baker Hall ja Julianne Moorehan voidaan laskea ainakin osittain nimenomaan Andersonin löydöiksi. Tai ainakin hän oli se ohjaaja, joka nosti näiden nimien arvostuksen oikealle tasolle (mikäli se vieläkään tarpeeksi korkealla on). Tom Cruise on eepoksen ainoa hieman “epäandersonmainen” näyttelijä, mutta hänen häikäisevän suorituksensa nähtyään ei voi muuta kuin sanoa tämänkin olleen nappivalinta.
Elokuvia, jotka koskettavat aidosti ja laittavat ihmiset ajattelemaan ei ole koskaan liikaa. Vaikeasti aukeavana ja mammuttimaisena melodramaattisena möhkäleenä Magnolia ei varmastikaan uppoa kaikkiin katsojiin, mutta suuren osan ihmismielistä se silti valloittanee. Magnolia on ehdottomasti draamaelokuvien aatelia.
