Otis B. Driftwood (Groucho Marx) juonittelee arvokkaan rouva Claypoolin (Margaret Dumont) sijoittamaan rahaa oopperaan ja soppaan sotkeutuu myös ylikallis ja ylilyhyen pinnan omaava laulaja Lassparri (Walter Woolf King), sekä tietysti elokuvan romanttisen kaksikon muodostaa oopperan [I]primadonna[/I] Rosa (Kitty Carlisle) ja tuntemattomuudessa vellova tenori Ricardo (Allan Jones). Luvassa on siis silkkaa anarkistista kaaosta, sillä mukana on myös epämääräinen juippi Fiorello (Chico Marx) ja raskasuninen Tomasso (Harpo Marx). Korkeakulttuuri joutuu siis New Yorkista karanneen juutalaisen veljeskolmikon käsittelyyn ja se ei ole ollenkaan hienovaraista.
Moottoriturpainen Groucho Marx heittää katkeamatta repliikkiä kuin hullaantunut konekivääri, mutta hän myös näyttää hassulta ja kävelee hassusti. Epämääräisen ulkomaalaisen arkkityyppi, Chico Marx kovasti peittelee osaamattomuuttaan lukea ja viimeisenä soppaan loikkaa silkan fyysisen komedian mestari Harpo Marx. Veljeskolmikko toteuttaa roolinsa silkalla kokemuksen tuomalla neroudella.
Allan Jones ja Kitty Carlisle ovat elokuvan juonen pääasia ja he pysyttelevät pääasiassa taustalla, mutta hoitavat laulu-urakkansa silkalla taidolla. Walter Woolf King on lyhyesti luonnosteltu kelmi ja Margaret Dumontin kaappimainen arvovalta ei missään vaiheessa repeile.
Vaikka lopputulos sisältää mahtavia kohtauksia jotka repivät nauruhermot riekaleiksi on mukana myös heikkouksia. Pääasiassa siinä että juoni ei oikein sovellu silkan anarkistisen, kaikkea mahdollista pilkkaavan huumorin kanssa yhteen ja myös elokuvan puolivälissä oleva musikaalinumero häiritsevästi rikkoo silkan nauratuksen rytmiä vaikka Chico ja Harpo osoittavatkin terävät leijonankyntensä soittajina. Loppuosuus on kuitenkin oopperan rapautusta silkaksi kaaokseksi missä kaikki menee pieleen.
Selkeä ja dramaattinen juoni ja Marx-veljesten sekapäinen huumori eivät sovi yhteen, mutta onneksi saa nauraa ja se on pääasia.
