Tanskalaismestari Carl Theodor Dreyerin ura on tähän asti ollut melkoista vuoristorataa ja oppirahojen toistuvaa makselua, mutta tästä eteenpäin on suunta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ainoastaan ylöspäin – ja nopeasti. Ilmeisesti [movie]Olipa kerran[/movie] ja siinä tehdyt perusvirheet olivat viimeinen puuttuva palanen, jotka korjaamalla mies onnistui luomaan nahkansa uudelleen aivan uudenlaisella komeammalla ilmeellä ja käynnistämään samalla loputtoman jousunohteisen urakehityksensä, joka tulisi vielä huipentumaan koko joukkoon alan palvotuimpia merkkiteoksia.
Käännöksestä riippuen Mikael, Michael tai Naisen orja on yksi Dreyerin varhaiskauden kuuluisimmista ja kehutuimmista elokuvista, kuuluupa kyseessä olevan jopa ohjaajan oman mykän tuotantonsa suosikkejakin. Elokuvan tarina kertoo ikääntyvästä taiteilijasta ja tämän nuoresta rakastajasta, joiden välille syntyy kitkaa venäläisen ruhtinattaren saavuttua viettelemään jälkimmäistä. Nuori mies alkaa pettää ja varastaa isännältään, mikä lopulta särkee vanhan miehen sydämen. Lopulta tuska ja sydänsurut ajavat vanhan miehen luomaan vielä kerran elämänsä suuren mestariteoksen.
Kyseessä on toisin sanoen tarina taiteesta, intohimosta ja petoksesta – vähän yllättäen jopa kahden miehen välisestä suoran homoeroottisesta rakkaudesta. Yllättäen tämä suhde on myös hämmentävän aikuisesti ja kypsästi kuvattu, ilman pienintäkään merkkiä nykyaikanakin taajaan harrastetusta sensaatiohakuisuudesta. Ilmeisesti Dreyerin luonnollinen kerrontatyyli myös aikoinaan tehosi, sillä minkäänlaisia erityismainintoja tähän kohdistuneesta vainosta ja sensuurista en ainakaan itse löytänyt, vaikka homous vielä aikanaan lailla kiellettyä olikin.
Dreyerin kaltaisen tulevaisuuden suuren virtuoosin nimekkäämmäksi merkkiteokseksi Naisen orja on vielä yllättävänkin konservatiivinen ja perinteinen 20-luvun alkupuolen mykkäelokuva, joka kaihtaakin monia oman aikansakin hienoimpia jippoja sekä uusimpia keksintöjä. Mutta tuolla ei oikeastaan ole mitään väliä, sillä minkä Naisen orja tekee, se tekee harvinaisen järkähtämättömän ammattitaitoisella otteella. Lavastus esimerkiksi on kaikessa pikkutarkkuudessaan suorastaan huikeaa katseltavaa ja näyttelijät, erityisesti pääosaa esittävä [movie=1922]NOITA[/movie]n ohjaajanakin tunnettu Benjamin Christensen on roolissaan luonteva ja luonnollinen kuin katsoisi oikean elämän henkilöä.
Tässäkään ei luonnollisesti näytetä paljasta pintaa, mutta näyttelijöiden pienet eleet ja katse paljastavat pinnan alla kytevät jännitteet ja ihmissuhteet. Tätä on äärimmäisiin tarkkuuksiin viety näytteleminen (lähes) parhaimmillaan. Naisen orja onkin hyvin epäkiitollisessa asemassa ohjaajansa filmografiassa, sillä miten onnistunut ja loistelias tämä ikinä onkaan, on maestro myöhemmin urallaan pystynyt kaikin mahdollisin tavoin vieläkin parempaan.
Sanoisinkin, että Mikael tai Naisen orja on jotakuinkin maineensa veroinen kolmiodraama, joka ei kuitenkaan vielä nouse ohjaajansa parhaiden teosten joukkoon, vaikka pääseekin niitä paikoin yllättävänkin lähelle. Mikäli ei huvita alkaa katsoa Dreyerin oppivuosien vaihtelevalla menestyksellä tuotettuja epätäydellisiä varhaistöitä vaan haluttaa päästä suoraan asiaan, kannattaa miehen filmografian ruotiminen aloittaa vaikka tästä.
