Autómata sijoittuu tulevaisuuteen, jossa kaikki pintapuolisesti näyttäisi olevan kunnossa. Teknologia on kehittynyt siihen pisteeseen, että jokaisella on kotiavustajaan robotti. Jacq Vaucan työskentelee yrityksessä, joka yrittää selvittää tapauksia, joissa robotit ovat rikkoneet tärkeintä protokollaansa, ihmisen vahingoittamista. Eräänä päivänä vastaan tuleekin kiinnostava tapaus kun yksi roboteista on alkanut vähän liiankin kehittyneeksi…
Autómata ei varsinaisesti ole dystopia, mutta hetkellisen tarkastelun jälkeen katsoja löytää tuosta “täydellisestä” maailmasta paljon säröjä. “Parempi” luokkayhteiskunta on valjastanut robotit käyttöönsä vahvistaakseen kaupungin ulkomuureja, jotta ulkopuoliset eivät pääse sisään kaupunkiin. Muurien ulkopuolella onkin käsittämätön slummikeskittymä, jossa ihmiset yrittävät vain selviytyä. Kaupunkikin kuvataan todella synkästi kun jatkuvasti suomalaisille tuttu syksyinen vesisade on hakkaamassa ikkunoita ja ulkona hologrammivideot/-mainokset jylläävät kaupungin tumman ja ilmeettömän taivaan yllä.
Autómata käyttää tietyllä tavalla samoja lähtökohtia kuin A.I., joka pyrki tunkeutumaan robottien sielunmaailmaan. Elokuvassa on kuitenkin heijastettu robotit jonkinlaiseksi vertauskuvaksi elokuvaan, esittämään tietyntyyppisiä ihmisiä/ihmisryhmiä. Kun robotit alkavat yhtäkkiä korjaamaan/parantelemaan itseään tai toisia robotteja, ihmisillä irtoaa viimeinenkin ruuvi irti päästä, koska robotithan eivät näin saisi tehdä. Robotit kuvataan hyvin heikoiksi olennoiksi, jolla ei ole minkäännäköstä puolustautumista ihmismielen synkkyyttä vastaan, ne elävät ihmisten armoilla vaikka jotkin niistä tuntuvat olevankin paljon älykkäämpiä kuin me itse.
Vaikka tarinan toisena päähenkilönä ovatkin robotit, elokuva ei varsinaisesti kerro juuri roboteista ollenkaan vaan ihmismielestä ja ihmisistä. Juoni näyttäytyykin pikakelauksena tietyn ihmisryhmän selviytymistaisteluna, jossa tämä sorrettu osapuoli on nousemassa samalle ja jopa korkeammalle tasolle kuin tuon yhteiskunnan ihmiset. Tarina henkii myös tietyntyyppistä eksistentialismia ja olemassaolon merkityksen selvittelyä, jossa pyritään filosofisesti pohtimaan selviytymisen, elämän ja ajan tarkoitusta.
Miksi ei enempää tähtiä? Elokuva ontuu tietyissä kohdissa pureutuen asioihin, jotka vaativat hiukan katsojille selventämistä, mitä ei kuitenkaan missään vaiheessa tehdä. Muutamia aukkoja jää tarinankerrontaan, jolloin elokuvakokemus jää vähän hataraksi.
Elokuva on tarinaltaan ja visuaaliselta ilmeeltään kaunis. Banderas vie tarinaa eteenpäin kuin vanha sotaratsu konsanaan tulevaisuuden värittämässä maailmassa, jossa kaikki pitäisi olla paremmin.
