Hmm. Clint Eastwoodilta ilmestyi alkuvuodeksi leffa maailman rakastamasta rauhannobelistista, jota esittää kaikkien suosikki Morgan Freeman. Aivan niin, Oscarithan ne sieltä lähestyvät! Eikä pienessä taktikoinnissa ole sinänsä mitään pahaa: kyllä allekirjoittanutkin vilpittömästi diggailee niin Eastwoodia, Freemania kuin Nelson Mandelaakin. Vaan miten käy kolmikolle, kun heidät taklataan yhdessä keskelle rugby-leffaa?
Invictus on urheiluelokuva, jonka sisällön voi melko lailla päätellä trailerista. Alku on napakka: vankeudesta vapautunut Mandela astuu apartheidin runnoman Etelä-Afrikan johtoon tunnelman ollessa räjähdysherkkä. Vastakkainasettelu tiivistyy tässä tarinassa pelikentälle, jossa rasismin jäänteeksi koettu, pääosin valkoisista pelaajista koostuva rugby-maajoukkue ottaa takkiinsa. World Cup lähestyy ja presidentti päättää tuoda mustavalkoiseen kotimaahansa tasapainoa urheilun kautta.
Elokuvan suurin ansio lienee fyysisyyden tuntu, jota rugby-matseihin on saatu. Kuvakerronta on tehokkaan lähellä katsojaa ja muta pölisee hikisten lihakimpaleiden alla siihen malliin, että lajista mitään ymmärtämättömänkin on helppo päästä urheilun hurmokseen sisään. Panokset tuntuvat suurilta, vaikka ne eivät sitä käytännössä välttämättä olisikaan.
Ohjaaja-tuottaja Eastwood kuitenkin sortuu helmasyntiinsä ja lypsää käsikirjoitusta lopulta huomattavasti pidemmälle kuin olisi järkevää. Koska etenkin Invictuksen jälkimmäinen puolisko etenee juoneltaan niin ennalta-arvattavasti kuin odottaa voi, ei näennäisen dramatiikan nostattaminen ohuita hahmoja jauhamalla juuri kiinnosta. Elokuvasta muistaakin jälkikäteen lähinnä alun sähköisen poliittisen jännitteen ja loppurutistuksen nostattaman adrenaliinihumalan – kaikki siltä väliltä tuntuu enemmän tai vähemmän yhdentekevältä.
Eastwoodin karkein tuotannollinen virhe lienee kuitenkin päästää oma perhe vastuuseen elokuvan musiikkipuolesta. Jos poika Kylen imelä ja itseääntoistava scoreteema ei aiheuta kiemurtelua, sen tekee varmasti viimeistään emäntä Dina Eastwoodin ”löytämä” soundtrack-bändi Overtone. Pahimmillaan, kuten biisin Colorblind lähtiessä pyörimään leffan keskivaiheilla, Invictus tuntuu lähinnä Trey Parkerin ohjaamalta parodialta genrestään. Katsokaa nyt vaikka, miten kyseisen kipaleen sanat menevät!
“And it’s not just a game / You can’t throw me away / I put all I had on the line.
And I give and you take / And I played the high stakes / I’ve won and I’ve lost, but I’m fine…”
…joo.
Mitä hahmoihin tulee, niissä ei erityisen isoja muutoksia näy. Freeman on alusta loppuun viisas vanha mies ja Damon puhtoinen sporttipoika. Kummatkin sopivat osiinsa mainiosti, mutta hurjia tunnekuohuja kummaltakaan on turha odottaa. Antagonistiksi kulminoituu pahasanainen, huonosti karikatyrisoitu tv-ankkuri, jolla ei onneksi ole hirvittävästi dialogia.
Invictus on loppujen lopuksi tiheään töitä tekevän ohjaajan hätäisesti kyhäämä feelgood-leffa, jossa pressakin pukeutuu pelipaitaan ja yksi rugby-ottelu voi yhdistää kansakunnan. Jos odottaa puolestaan näkevänsä tätä syvemmälle Etelä-Afrikan historiaan tai edes Mandelan sielunmaisemaan, kannattaa vaihtaa suosiolla leffaa.
