Oikeiden ihmisten elämästä kertovat elokuvat nauttivat suurta suosiota. Tämähän on täysin loogista, monet haluavat katsella toisten ihmisten nousua ryysyistä rikkauksiin (niin kuin elämäkertaleffoissa on tapana näyttää), sillä se antaa uskoa siihen, että voi itsekin menestyä omassa elämässään. Jos ruudulla hosuva jokamieheltä vaikuttava tyyppi pystyy tuohon, miksen Minäkin?
Mikäs sitten on Ed Woodin juttu? Se kertoo tarinan kaikkien aikojen surkeimmaksi valitusta elokuvaohjaajasta, jota kukaan ei arvostanut muuten kuin sen perusteella, että hän todella oli ennätyksellisen huono. Elokuva aloittaa nimihenkilön noususta ja kuvaa hänen uskomatonta innokkuuttaan elokuvien tekemiseen, sekä sitä miten kaikki nauravat hänen surkeille tuotoksilleen. Kun hän lopussa istuu haltioissaan tunnetuimman leffansa (tunnetuimman siksi, että monet kriitikot ja kadunmiehet sanovat sitä kaikkien aikojen huonoimmaksi elokuvatekeleeksi), Plan 9 From Outer Spacen ensi-illassa, hän toteaa hymyssä suin: “tämä tulee olemaan se elokuva, josta minut muistetaan”. Pian tämän jälkeen lopun tekstitetty yhteenveto toteaa kylmästi, että Ed Wood valittiin muutama vuosi kuolemansa jälkeen, kuten jo sanottu, huonoimmaksi ohjaajaksi kautta elokuvataiteen silloin hieman vajaan satavuotisen historian. Voiko säälittävämpää olla? Miksi kukaan haluaisi katsoa tällaista elämäkertaleffaa?
No, asia nyt on niin, pojat ja tytöt, että Ed Wood ei ole elämäkertaleffa laisinkaan. Se on taidokkaasti naamioitu sellaiseksi, se täyttää kaikki sellaisen elokuvan kriteerit, mutta uskallan pokerinaamalla väittää, että sellaiseksi sitä ei ole tarkoitettu. Ed Woodin elämä vain toimii kulissina Jollekin Suuremmalle, vaikka leffan tapahtumat ovat esitetty käsitykseni mukaan yllättävän tarkasti ja tosiperäisesti.
Todellisuudessa Ed Wood on tarina elokuvabisneksestä. Johnny Deppin esittämä nimihahmo ei ehkä aluksi tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta päähenkilöksi tarinaan, jonka tarkoituksena on kuvata sitä käsittämätöntä itseilmaisun vaikeutta, kun kukaan monikymmenpäisestä tuotantotiimistä ei tunnu tajuavan taiteilijan itsensä visiota, mutta jollain sairaalla tavalla tämä silti toimii. Kenties onkin yhdentekevää, miten “hyvä” visio taiteilijalla itsellään on, pitäisi hänen kuitenkin saada luoda se ihmisten ilmoille sellaisenaan, kuin se hänen omassa mielessään on. Siksi onkin tärkeää, että päähenkilö on asiastaan innostunut tavalla, jolla Ed Wood selvästi on.
Ed Woodin tarina kertoo myös kieltämättä epäonnistumisesta. Jo pelkästään elokuvan idea, kertomus miehestä, joka haluaisi niin kovasti tehdä jotain mitä ei yksinkertaisesti vain osaa, herättää varmasti monessa säälin tunteita. Elokuvan tyyli, mustavalkoisena kuvattu, yhtä aikaa hieman koomisuudella ja melankolisuudella sävytetty kerronta tukee tätä teemaa tyylikkäästi. Ohjaajavalinta tälle elokuvalle ei tosiaan olisi voinut olla parempi, Tim Burtonin tyyli nimittäin on juuri sitä, mitä maailman huonoimman elokuvaohjaajan tarina tarvitsee. Vaikka joku tätä saattaakin komediaksi väittää, niin todellisuudessa Ed Woodin tarina on surullisempi kuin sata Titanicia yhteensä (mikä nyt ei paljon sano). Pienenä ikävänä pikkuvirheenä elokuva ei tosin tuo itse päähahmossa tätä tilanteen surullisuutta niin hyvin esille kuin mitä sen ehkä pitäisi. Johnny Depp ei myöskään yllä lähellekään niin hyviin roolisuorituksiin kuin mitä hän parhaimmillaan pystyy. Ed Woodin hahmoon olisi ainakin allekirjoittanut kaivannut pikkuisen enemmän sitä melankoliaa, jota itse kerrontatyylissä riittää. Tämän kuitenkin antaa välittömästi anteeksi, nimittäin elokuvassa on tavallaan kaksi päähenkilöä, vaikkei niin ehkä olekaan alun perin tarkoitettu. Tämä toinen henkilö, joka siis on nimellisesti sivuosassa, tuo esille näitä kahta edellä mainittua teemaa, elokuvabisneksen julmuutta ja katkeraa epäonnistumista, esille oikeastaan paljon paremmin kuin mitä Ed Wood itse. Kyseessä on siis Martin Landaun loistokkaasti tulkitsema Bela Lugosin rooli, josta enemmän kuin ansaitusti napsahti Oscar-pysti plakkariin. Kuka tahansa Lugosin leffoja nähnyt voi omin silmin ja eritoten korvin todeta, että mies käytännössä ON tämä vanhojen kauhuleffojen legenda.
Kuten jo sanottu, Lugosin karu taru on paljon Ed Woodin elämää surullisempi. Woodhan löysi Lugosin elokuviinsa uransa pohjalla rämpivänä ja huumeita käyttävänä surkimuksena. Tähän tilanteeseen hän oli joutunut oikeastaan vain siksi, että hän oli “aikansa elänyt”. Vaikka hän fyysisesti ja henkisesti olisi vielä kyennyt ottamaan rooleja vastaan, niitä ei haluttu antaa, koska ketään ei kiinnostanut vanha kauhuelokuvien fossiili. Kun Ed Wood kertoo tuttavilleen tavanneensa Lugosin, kaikki kysyvät: “eikö hän ole jo kuollut?” Juuri näin “The Draculalle” kävi; hän kuoli kansan silmissä.
Elokuva on siitä erikoinen, että se ei varsinaisesti iske heti. Sille ei itketä vedet silmissä eikä sitä välttämättä heti innostuta kehumaan loistavaksi leffaksi, mutta mitä enemmän jälkiajattelua tapahtuu, sitä enemmän arvoa se alkaa saada. Tarinan lohduton melankolisuus alkaa todellisuudessa aueta, säälittävät ihmiskohtalot valkenevat paremmin ja arvostus luomusta kohtaan alkaa nousta kohisten. Pikkuvirheet unohtuvat nopeasti näin tyylikkäästi tehdyn luovan työn varjopuolia ruotivan tarinan edessä, ja tarpeeksi pitkän mietinnän jälkeen tuleekin arvosanan yläraja vastaan.
nimimerkki: Aleksanteri
