Toisinaan elokuvan nimi on enne. Kadonneiden naisten tasangon kohdalla oli vain toivottava sormet ristissä, että se ei olisi.
Mutta se on. Leffa on vielä nimeänsäkin taitavammin kompuroivaa tavaraa.
Alkunäkymät esittelevät kaksi aavikolla rämpivää onnetonta (joiden lookissa ei kyllä ole mitään heidän kauheaa oloaan korostavaa), komean miehen ja kauniin naisen. He ovat selviytyneet mitä ilmeisimminkin jonkinmoisesta rankasta kokemuksesta. Näin oletamme.
Eikä tämä rankka kokemus siis tässä yhteydessä ole itse Kadonneiden naisten tasangon katselu, vaikka näinkin voisi olettaa. Kyseessä on jotain rankempaa.
Kädet raapivat hiuksia. Pientä päätä ns. mietityttää, että mikä voi olla rankempaa. Siksipä pistämmekin sanan lainausmerkkeihin. “Rankempaa”. Kas näin, paljon parempi! Mitä jos vielä loisimme ilmoille sekoboltsin professorin, jolla on suuret silmälasit ja ruma kyhmy rumissa kasvoissaan. Sehän olisi sitten “inhottavakin”. Ja pistetään sankarille kontrastiksi Mark Webberin leuka, naiselle annos avuttomuutta suoraan suoneen ja sille kolmannelle pyörälle saman verran typeryyttä. Mukaan vielä ase kädessä riehuva hullu ja professorin hurja visio muuntaa hämähäkit ihmisgeenein jättihämähäkeiksi ja ihmiset eläingeenein häiriintyneiksi…
Ok, nämä perusleffan liioittelumerkit täyttyvät usein. Hyvän ja pahan välistä eroa korostetaan liikaa muuallakin. Se ei ole tämänkään elokuvan pääsynti. Mutta niitä muita syntejä onkin sitten aika moneen kuolemaan asti. Tiivistetty ja noin prosentin elokuvan ongelmista sisältävä lista seuraavaksi:
Tuotanto-ongelmia ei saisi heti syyttää elokuvan epäonnistumisesta, mutta Mesa of Lost Womenin kohdalla niihin on helppo tarrautua kiinni kuin naissankarimme horjahtaessaan pahvisissa lavasteissa miehen rintakehää vasten. Anteeksi, virkkoo nainen epäuskottavasti ja yhtä lailla epäuskottavaa on kaikki ympärillä tuotoksessa, joka pistettiin pariksi vuodeksi jäihin siksi, että ensimmäinen ohjaajaehdokas yksinkertaisesti oli kaikkien mielestä niin mulkvisti. Kaunista, eikö totta? Pitkän tauon jälkeen oikeudet kulkeutuivat eri tahoille ja kuvatut osuudet päätyivät eri ohjaajalle ja jatkettavaksi. Tuloksena, yllättäen, on tilkkutäkki.
Musiikki pääsee listalla korkealle sekin. Kauhu sattuu olemaan se genre, jossa puolet tunnelmasta tulee yleensä musiikista, ja nyt päädytty ratkaisu käyttää samaa meksikolaiskitaran soundia joka kohtauksessa, suutelukohtauksesta kauhukliimaksiin asti, ei vain toimi. Vedet silmissä (ja tulppia korviin kaivaten) sitä vain katsoo, että joo, Meksikossahan tässä muka ollaan, mutta näin yksiulotteinen tarinointi kyllä kaipaisi kumppanikseen muuta kuin yksinkertaisen musiikin. Näiden jälkeläisestä kun tulisi sangen vajaa… ja vajaa leffakokonaisuus onkin.
Näytteleminen on se osio, joka pettää pahiten. Digisovittimen lailla pätkivä tarina ei sisällä yhtään ok:ta suoritusta edes kohtauskohtaisesti ajateltuna. Tyhjiä katseita tyhjien katseiden perään. Onttolassa on pirskeet –henkisen show’n kruunaa Tandra Quinn, jonka hämähäkkimäinen vamppaustyhjyys ikuistettiin leffan kanteen asti. Quin, jonka leffaura kesti muuten vajaan vuoden ja neljän b-leffan verran, virittelee kasvoilleen muka-mystisen ilmeen ja toivoo, että joku lankeaisi seittiin. Ei lankea, yllätyksenäkö pidämme tätä? Emme. Ilmeisen seksikkääksi tarkoitettu baaritanssikin on sitä luokkaa, että katsojan tuolilla pysyminen tekee tiukkaa. Ja syy on muuten ihan vaan puhtaasti nauraminen. Harmon Stevensin ei-niin-kunniakas tehtävä on pistää tästäkin koomisuudesta paremmaksi ja leikkiä pyssysankaria ilman hajuakaan uhkaavuudesta. Sitten nauretaankin taas käsiaseella varustetulle, kaikkia uhkaavalle mursulle. Ja todetaan kovaan ääneen: Ei näin! Loppukohtauksessa toteutettaisiin sama huudahdus, ellei itse kliimaksi olisi lyhyempi kuin tuo kahden sanan virke. Se kertokoon millä käänteillä urhea parivaljakko pakenee.
Kadonneiden naisten tasanko onnistuu todistamaan todeksi matemaattisen ihmeen: usean nollan arvoisen osajoukon summaksi tuleekin positiivista (peräti säälipuolikkaan verran). Ja nimenomaan tehokkaan naurukanavien kutittelun takia. Ne, jotka luulivat Tiedän mitä sä tuunailit kuusi kesää sitten –leffasaagaa kömpelöksi, löytävät Kadonneiden naisten tasangon luota vielä kankeampia välähdyksiä siitä miten elokuvaa ei tehdä. Kunnioitettavan hienosti Ormond & Tevos nostavat kuitenkin jo ennakkoon hattua tulevalle surkeuden legendalle, joka muuten vain kaksi viikkoa ennen tätä leffan kokoista ulostekasaa ulosti oman Glen & Glendansa.
Suositukset siis komediannälkäisille, Ed Wood Jr.:ää palvoville ja niille, joiden täytyy itsetuhoa henkien nähdä huono elokuva… vain voidakseen taas nauttia elokuvan ilosanomasta.
Pistetään se elokuva-sana vaikka lainausmerkkeihin Kadonneiden naisten tasangon kohdalla.
“Elokuva”. Ja kas, jälkeen tän on maailmass’ jälleen yksi merkattu huonouden merkkipaalu enemmän.
