(sisältää satunnaisia spoilereita)
Voi sitä ihmetystä kun tämän neliosaisen vankilaeepoksen ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson lopputekstit pyörähtivät käyntiin. Niin monet suuret kysymykset jäivät auki odottamaan tulevia kausia. Toinen tuotantokausi toimi, kolmas ei niinkään, mutta neljäs ainakin alkoi lupaavasti.
Veljekset ovat lähteneet eri teille Michaelin janotessa kostoa Saran kuolemasta. Veljesten polkujen jälleen kohdattua, esitelläänkin neljännen tuotantokauden koossapitävä voima, mystinen Skylla. Jonkinlainen erittäin arvokasta tietoa sisältävä laite, jota jo aiemmilta kausilta tuttu kenraali tavoittelee ”Yhtiön” (parempi suomennos kuin kökkö ”Firma”) nimissä keinolla millä hyvänsä. Uusi tuttavuus, Homeland Securityn agentti Don Self pestaa Michaelin ja Lincolnin samaan hommaan tietysti kiristyksen uhalla. Mukaan saadaan vielä painostettua mm. Mahone, Sucre ja uusi hahmo, itämaista mallia oleva tietokonenörtti… ai niin ja tietysti Sara, joka siis ei kuollutkaan. Huh! I didn’t see that one coming(?) No siinä katosi siis kolmoskauden loppuratkaisu taivaan tuuliin, mutta koska vanha jengi on siis mukavasti kasassa, niin Skyllan metsästäminen voi alkaa.
Kuten aina, on myös tällä kaudella jokaisella hahmolla jotain henkilökohtaista hampaankolossaan. Parhaimpana esimerkkinä Mahone, jonka pojan, Cameronin, Kenraalin uusin gorilla on murhannut. Mahone etsii kostoa, joka saavuttaakin lopulta mielenkiintoisen kliimaksin melko graafisella tavalla. Sucre haikailee edelleen Maricruzinsa perään, Michael on edelleen porukan aivot MacGyver-tyylisellä tavallaan, eikä Lincolnista irtoa muuta kuin satunnaisia murahteluja ja pieksemistaitoja tilanteen vaatiessa.
Kauden aikana metsästetään siis tätä mystistä Skyllaa ympäri Amerikkaa kirjaimellisesti pala palalta. Michaelin on tiiminsä kanssa saatava Kenraalin kätyreiltä kaikki tarvittavat avainkortit Skyllaan käsiksi päästäkseen. Kortit alkavatkin pikkuhiljaa kasautua ja loppu häämöttää (hmm… ettei vain joku olisi pistänyt Michaelia tekemään likaisia töitä puolestaan?). Ehkä koko kauden jännittävimmät hetket koetaankin, kun Michael tiimeineen pääsee viimeinkin käsiksi Skyllaan suoraan Mission Impossible 2 –elokuvasta kopioidulla suunnitelmalla. Neljännellä tuotantokaudella koetaan myös traagisia hetkiä, joista hyvänä esimerkkinä Michaelin harvinainen aivokasvain, useamman kuin yhden ”päähenkilön” kuolema, sekä vavisuttavat paljastukset Michaelin ja Lincolnin menneisyydestä.
Kuten sanottua, kausi alkaa lupaavasti, mutta valitettavasti sitä ei kestä. Viimeisten jaksojen kaava on auttamatta sama: ensin Skylla vaihtaa kiristys-panttivanki -vaihtokaupalla omistajaa, sitten selviää jokin uusi asia veljesten menneisyydestä, Skylla vaihtaa taas omistajaa. Homma menee turhaksi täysin päämäärättömäksi palloiluksi, eikä todellista loppuratkaisua näy. Hahmojen asetelmatkin ovat täysin samat kuin edellisillä kausilla T-Bagin tehdessä yhteistyötä pahisten kanssa, ja Sucren ollessa se Michaelin perässä kävelevä koiranpentu.
Jos edellisillä kausilla jäi jokin asia epäselväksi jonkin hahmon kohdalta, niin ei hätää, luoti päähän niin ei tarvitse ainakaan James Whistleriä enää muistella. Jo ensimmäisellä kaudella raotettu salaisuus mafiapomo John Abruzzin ja ”Yhtiön” liitosta jää myös täysin huomiotta. Kaverihan sai lyijymyrkytyksen sentään jo toisella kaudella. Myös aluksi koko sarjan kantavana voimana ollutta varapresidentin veljen murhaa ei ole kakkoskauden jälkeen tarvinnut muistella, vaan katsojan täytyykin päättää, olisiko tämä Skylla nyt se lopullinen motiivi koko sotkuun. Myöskään uusiin hahmoihin ei ehdi syventyä, sillä viimeisellä kaudella on vain ollut kauhea kiire saada koko härdelli järkeväksi paketiksi. Don Self ei todellakaan ole vakuuttava hahmo mukatiukkana naruja vetelevänä überagenttina, vaan vaikuttaakin lähinnä säälittävältä itsetunnottomalta rassukalta, jonka pitäisi komennella Michaelia.
Sarjan lopullinen ratkaisu tulee aivan liian äkkiä ja täysin ilman asiaankuuluvia pohjustuksia. Mukaan tuodaan aiemmilta kausilta tuttu ja mukatapettu agentti Kellerman, joka onkin yhteistyössä YK:n kanssa. Siinä sitten onkin veljeksillä ihmettelemistä, kun vaivalla hankittu Skylla pitäisi luovuttaa noin vain tuiki tuntemattomille ilman konkreettisia vakuuksia. Viimeisen jakson jättämä aukko Michaelin kohtalosta pyritään paikkaamaan säälittävällä ainakin Suomessa erikseen näytetyllä ja –myydyllä ”The Final Break” –erikoisjaksolla. Se onkin sitten pääasiassa ensimmäinen kausi pikakelauksella, mutta naisten näkökulmasta ja mainoslauseella lupailtua ”totuutta” saa kyllä suurennuslasin kanssa etsiä.
Erittäin lupaavasti alkanut neljäs tuotantokausi sortuu lopussa yksitoikkoisuuteen ja päämäärättömyyteen, mikä pakottaakin käsikirjoittajat vetämään hätäjarrusta ja lopettamaan koko show’n. Tästä toisaalta voinee syyttää myös kolmannelle kaudelle ajoittunutta käsikirjoittajalakkoa. Paha saa kuitenkin palkkansa ja maass’ on rauha. Kyllä tämä kannattaa ilman muuta katsastaa, mutta sillä varauksella, että loppuratkaisuun voi joutua suhtautumaan asenteella: ”Se on loppu – se riittää.” Kiitokset hyvästä sarjasta, mutta toivottavasti joku Jenkeissä kuitenkin oppi virheistään jotakin.
