Dan Brownin kirjaan perustunut Da Vinci-koodi oli huono elokuva. Ei siitä muuta voi sanoa. Sen rakenne oli äärimmäisen yksitoikkoinen, sillä juoni koostui joko juoksemisesta tai vihjeiden ratkaisemisesta. Tom Hanksin naurettava takatukka ei paljoa auttanut. Ohjaaja Ron Howard ilmeisesti oppi läksynsä, sillä Enkelit Ja Demonit-elokuvassa Hanksin kiharoiden myötä on kadonnut myös ensimmäistä elokuvaa vaivannut ärsyttävä rakenne, ainakin sen verran että rakenne ei enää ole niin päällekäyvä.
Enkelit Ja Demonit alkaa sekavasti, tapahtumien vaihdellessa Vatikaanissa paavin kuoleman jälkeisten menojen ja CERNin maailmantuhoase™ LHC:n tapahtumien välillä. CERNistä varastetaan antimateriaa, uudet paaviehdokkaat saapuvat Vatikaaniin, ja sitten pääsemmekin katselemaan Tom Hanksin aina yhtä upean atleettista (lue: kaljamahaista) kroppaa kun hän uiskentelee uima-altaassa. Tämän näyn keskeyttää Vatikaanista saapunut poliisi, joka pyytää Hanksin mukaan Vatikaaniin, jossa selviää että uudet paaviehdokkaat on kidnapattu ja heidät uhataan tappaa tasatunnein. CERNistä pöllitty antimateria on myös pelissä mukana, sillä se uhataan räjäyttää tapettavien paaviehdokkaiden loputtua, joka sitten tietysti tuhoaisi koko valtion kirkkoineen kaikkineen. Tästä sitten alkaa melkoisen armoton ajojahti upeasti kuvatussa kaupungissa. Tom Hanksin seuraan liittyy ajojahdissa tavalla tai toisella mm. nuori Obi-Wan Kenobi ja se ruotsalainen ukko, joka aina näyttelee professoreja tai pahiksia.
Jo alussa Enkelit Ja Demonit tekee merkittävän eron edeltäjäänsä siinä, että nyt toiminnalla on aikaraja. Tämä tarkoittaa periaatteessa sitä, että arvoituksia ratkotaan vauhdilla, eikä kahtakymmentä minuuttia käytetä yhden maalauksen tutkimiseen. Jo aiemmin mainitsemani upea kuvaus auttaa pitämään vauhtia jatkuvasti yllä, mutta se ei silti sorru nykypäivänä kovin suosittuihin musiikkitv-leikkauksiin, ja vain muutama kohtaus on varsinaisesti kuvattu käsivaralla, joten NYPD Blue-efektistä ei kannata huolehtia. Ron Howard käyttää ohjauksessaan myös mielestäni varsin kiinnostavia rajauksia ja kuvakulmia. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii eräs keskivaiheen ansakohtauksista, jossa Hanks jää blondin, ilmeisesti sveitsiläisen mutta saksaa puhuvan (?) miehen kanssa Vatikaanin arkistoihin ansaan. Arkistoista pako on hienosti kuvattu point of view-tekniikan ja kiehtovien kuvakulmien avulla, ja todistaa viimein sen, että Ron Howard osaa oikeasti tehdä jotain erilaista kamerallaan, jos jaksaa.
Kuten olen jo monesti maininnut, elokuvan strukturointi ja käsikirjoitus yleensäkin ovat Da Vinci-koodiin verrattuna todella hyviä. Vain keskivaiheen ajojahdeissa elokuvassa tuntuu olevan selvä ja itseääntoistava rakenne, heti sen jälkeen asia korjaantuu yllättävillä ja vähemmän yllättävillä käänteillä. Se onkin yksi suurimmista valituksenaiheistani, mutta myös erittäin hyvä asia; elokuvan viimeiset 30 minuuttia ovat periaatteessa eräänlainen juonenkäännekollaasi. Aina, kun elokuva voisi loppua, alkaa uusi kohtaus joka paljastaa jonkin hahmon todellisen luonteen. Tämä oli mielestäni osittain onnistunutta, osittain ei. Esimerkiksi yhden hahmon pahikseksi kääntyminen soti kaikkea aiemmin nähtyä vastaan ja oli erittäin epäuskottava. Myös loppupuolen “suuri räjähdys” on niin CGItä ja naurettavaa laskuvarjopelleilyä ettei sitä uskoisi Erkkikään. Tai Erkin serkku. Mutta tällä käänteilyllä on toki hyvä puolensakin – Itse ainakin nautin suuresti siitä, kun yritin arvata, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mitkään tapahtumat tässä elokuvassa eivät ole erityisen realistisia, tai eivät ainakaan tunnu sellaisilta. Eivät ratkottavat arvoitukset, historianluennot tai edes tiedeasiat missään vaiheessa tunnu millään tavalla uskottavilta. Minua se ei haittaa, mutta tämä vaatii katsojalta tietynlaista omien vaatimuksien venyttämistä. Jos tahdot nähdä jotain edes hieman realistisempaa, pysy kaukana näistä Enkeleistä.
Näyttelijäntyöstä ei ole paljoa sanottavaa. Hanks vetää perusrooliaan, eli esittää itseään, mutta välillä huolestuneella ilmeellä. Häntä avustaa tehtävässään jokin italialainen nainen, jonka nimeä en muista sen enempää kuin näyttelyäkään, sen verran mitäänsanomaton henkilö oli kyseessä. Armin Mueller-Stahl on erinomainen uuden paavin valintaa valvovana piispana, ja Obi-Wan on myös mainio nuorena edesmenneen paavin avustajana. Se ruotsalainen setä on myös ihan jeesh, mutta hän ei missään vaiheessa luo poliisihahmostaan vaadittavalla tavalla uhkaavaa tai edes virkavallallista persoonaa.
Oikeasti, älä katso tätä elokuvaa, jos pidit kirjasta. Ymmärtääkseni elokuva on äärimmäisen muokattu versio kirjasta, ja ei pidä sisällään edes Dan Brownin pseudorealistista historiankerrontaa sen kummemmin. Mutta salaliittotoimintaleffana Enkelit Ja Demonit on varmasti vuoden parhaimmistoa, ja se on ehdottomasti katsomisen arvoinen, jos olet kykenevä hylkäämään mahdolliset realistisuuden odotukset romukoppaan ja vain nauttimaan viihdyttävästä ja hyvin tehdystä hömpästä, sillä muuta et saa tästä elokuvasta.
