Ellen Ripley (Sigourney Weaver) kellui avaruudessa 57 vuotta ja palasi maailmaan joka oli hänelle vieras. Työnantaja Weyland-Yutani on kylläkin sama ja hänen uskomaton tarinansa ei miellytä isokihoja. Kuitenkin “vanhus” yrittää sopeutua elämään ja planetoidi millä hän kävi ja kohtasi sen kolonisoineen lajin edustajan on asutettu ja luonnollisesti yhteys siirtokuntaan katoaa. Luutnantti Gormanin (William Hope) komentama joukko machosolttuja lähetetään tutkimaan asiaa ja mukana on Yhtiön edustaja Burke (Paul Reiser), kivikova kersantti Apone (Al Matthews), keinoihminen Bishop (Lance Henriksen) ja luonnollisesti kerskailevia ja machoilevia pyssyjermuja. Siirtokunta on jyrätty, asukkaat kadoksissa Newt-nimistä (Carrie Henn) pikkutyttöä huolimatta ja paikallinen dominantti eliölaji osoittautuu oppimiskykyiseksi, aggressiiviseksi ja monilukuiseksi hyönteismäiseksi yhdyskunnaksi joka ensi kohtaamisessa nakertaa suurimman osan pyssyjermujen asevahvuudesta olemattomiin ja vähälukuista joukkoa jää komentamaan alikersantti Dwayne Hicks (Michael Biehn). Valitettavasti paikallisen eliömaailman vallitseva laji on aggressiivisen lisäksi itsepintainen, joten eloonjäänti on todellinen ongelma ja tekninen sotamies Hudson (Bill Paxton) luhistuu raunioksi.
Kului pitkä aika ennen kuin Ridley Scottin avaruuskauhu sai jatko-osan. Sigourney Weaver toistaa roolinsa Nostromon yksinäisenä selviytyjänä ja ohjauksen lisäksi käsikirjoituksesta vastannut James Cameron syventää päähahmon elämää ja menneisyyttä huomattavasti pidemmälle ja Weaver toimittaa roolin erinomaisella vakuuttavuudella. Paul Reiser lismaisena yhtiömiehenä on todellakin nimieliöiden tasoinen lismaisuudessa ja Lance Henriksen toimittaa sympaattisen ja lämpimän suorituksen keinoihminen Bishopina. Michael Biehn aloittaa taustalta ja kohoaa huomattavaksi voimakeskukseksi kokonaisuudessa. Yksiulotteisuudesta huolimatta Biehn vihjailee suuremmista asiayhteyksistä jotka Hicksiä vaivaavat. Bill Paxtonin riehakas epätoivo on jyrkkä vastakohta Carrie Hennin sitkeälle Newtille joka on selviytynyt kunnialla kauhuista joita vastaan aseistetut pyssymiehet eivät mahda mitään kuin lyhyen hetken.
Tarina rakentaa lähtökohdan huumoria ja liioittelua hyödyntäen ja varsinaiseen tapahtumapaikkaan päästyään meno ei hillitä kuin lyhyiksi väliajoiksi ja vaikka olennot eivät ole enää avaruuden kauheuden ruumiillistuma, vaan “pelkkä” paikallisien petojen yhdyskunta on kerronta takeltelematonta ja kiivasta. Cameronin tausta erikoistehosteissa näkyy positiivisella mielellä, sillä hän ei anna niiden peittää toimintaa alleen ja vaikka tehostetekniikka on pohjimmiltaan samaa kuin edellisessä osassa näyttää se huomattavasti eloisammalta. Jopa mutkikkaat tehostejaksot pysyvät ongelmattomina kohtauksina ja kun yhdyskunnan kuningatar lähtee liikkeelle kosto mielessä on ilmassa suuren urheilujuhlan tuntua ja oikeaa uhkaa.
Viihdyttävyydessä ja jännittävyydessä ei ole mitään heikkoutta, tehosteet ovat luonnollisesti loistavat ja näyttelijätyökään ei ole mitenkään huonoa. Kauhun mustia vesiä ei Cameron ammenna kylläkään, mutta saa aikaan teknisesti ja kerronnallisesti virheettömän avaruusseikkailun missä äärimmäisen aggressiivinen ja selviytymiskykyinen eliölaji osoittaa ihmiskunnan todellisen haurauden.
Edeltäjäänsä kevyempi, mutta ei yhtään sitä heikompi elokuva, sillä Cameron johdonmukaisesti pyrkii luomaan uutta ja erilaista.
