Japanilaiset rikollisliigat tappelevat keskenään, ja kyseisten järjestöjen äksyt vanhat herrat alkavat pikkuhiljaa siirtyä syrjään nuorempien kundien tieltä. Tämä herättää tietysti hieman närää niissä vanhuksissa, joista vielä löytyy sisua. Yakuza menee sitten liian pitkälle listiessään japanilaisen kuvernöörin, ja CIA sekaantuu hommaan. Entinen agentti… ööö… mikä sen nimi nyt taas olikaan? No samapa tuo, ei sitä roolihahmon nimeä meinaa muistaa edes leffaa katsellessa, se on kuitenkin vain STEVEN SEAGAL, palkataan pistämään yakuza polvilleen. Ja Stevenhän laittaa.
Vanhan koulun actionelokuvan fani ei voi sietää näitä uusia Swatteja ja xXx:iä. Kukaan ei enää käsitä, että hyvä actionelokuva ei tarvitse jumalatonta määrää räjähdyksiä, erikoisefektejä ja mukahauskaa huumoria. Arskakin on ruvennut Kuvernööriksi (ei silti, harvoimpa Arska hyvää leffaa saikaan aikaan), ja pöhöttynyt Sly vaihtoi M-60:n formula-autoon. No mutta, onneksi meillä on Sensei Seagal. Yhden ja puolen ilmeen mies, joka poskiaan pullistaen vetää turpaan pahiksia. Asenteella. Yleensä. Myönnän avoimesti pitäväni Steven Seagalista, mies on jotenkin riemastuttavan… no… Seagalmainen. Tätä faktaa ei muuta edes se, että melkein kaikki näkemäni Seagalin leffat ovat olleet täyttä sontaa, tämä myös.
Nykyäänhän suuri Steven pukkaa markkinoille about kolme leffaa vuodessa, mikä on aika kova tahti. Valitettavasti melkein kaikki näistä ovat surkeita. Ja ymmärtäähän tuon, kun ei kunnolla ehdi keskittyä filkan tekemiseen, vaan sutaisee jotain skeidaa paperille, hommaa jonkun toivottoman pellen (kuka itseäänkunnioittava käsikirjoittaja tarjoaa tekstiään ohjattavaksi hemmolle nimeltä MINK??) ja kuvaa parissa viikossa jotain epämääräistä mäiskettä. Tämä sitten nimetään coolisti, ääniraidalle pistetään hieman rappia ja tadaa, b-filkka on valmis vuokraamon hyllylle/Anttilan alelaariin. Ei silti. Eihän Seagal ole ikinä elokuvallisilla ansioilla juhlinut, mutta kyllä esim. Kaappaus merellä on kaukana tämän kalkkunan tasosta.
Kuten tuli jo aiemmin ihmeteltyä, ohjaajan nimi on mink. Ei edes Mink vaan mink. Häh? Pikainen tarkistus kertoo miehestä sen verran, että Into the Sun on järjestyksessä toinen miehen ohjaama elokuva, ensimmäinen on vuonna 2004 valmistunut Full Clip, joka IMDB:n mukaan on Busta Rhymesin, Bubba Smithin ja sen MTV:n autonrassaajahemmon, Xzibitin, krhm, “tähdittämä” actionrymistely. Mink myös valmistelee kolmatta elokuvaansa, jota meistä kukaan ei varmasti haluaisi nähdä. Kyseessä on nähkääs jälleen Mortal Kombat-leffa…
No mutta asiaan. Hra. mink ohjaa kerrassaan surkeasti. Kameratyöskentely on aivan amatöörimäistä, ja kässäri poikkeuksellisen hengetön. Mukana ei ole kuin muutamat kunnon turpakäräjät, ja niitähän Seagal-filkalta vasta odotetaankin. Lopussa on mukana ihan kiitettävästi mäiskettä, mutta kun se ei riitä. Kun minä joskus päätän pitää hetken taukoa aivotyöskentelyä vaativien elokuvien katsomisesta ja vuokraan Steven Seagalia, haluan ison annoksen actionia. En tällaista. Into the Sun yrittää selvästi luoda jännitystä ja draamaa, mutta kuka meistä haluaa nähdä lihoneen Seagalin istumassa kauniissa puutarhassa parikymppisen japanilaistytön kanssa kosimassa tätä, edelleen se sama ilme kasvoillaan? En minä ainakaan. Näyttelijäntyö on muuten muiltakin osin surkeaa.
Puolikas piste lisää kuitenkin tulee, kun otetaan huomioon Seagalin tavallista pitempi poninhäntä, syömäpuikkojen uusi käyttötarkoitus ja samuraimiekka. Eihän elokuva, joka sisältää nuo kolme asiaa, voi olla IHAN läpeensä surkea, eihän? Yhteenvetona: Ei suositella oikeastaan edes kovimmille Seagalfaneille. Vaikka kyseessä ei mikään maailman huonoin filkka olekaan, niin elokuvalliset ansiot ovat (no ylläri) nollassa, eikä pläjäyksestä irtoa viihdearvoakaan nimeksikään. Harvinaisen kämästä, mutta näin se vaan on.
